keskiviikko 11. syyskuuta 2013

raadollista

En tiedä kehtaanko edes kirjoittaa... mun mitta on niin täynnä tota poikaa. Mä lasken päiviä-tunteja-minuutteja-sekunteja siihen että se aloittaa koulunsa. Kalenteriin oon merkannut potentiaalisen koulunaloituspäivän ja tuijotan puhelinta odottaen että se sois tai että meilitse tulis kutsu ton erityisopetussuunnitelmapalaveriin. Mua ei yhtään huolestuta kenet se saa opettajak tai miten se pärjää siellä, mua ei mietitytä sen bussimatka, mä vain ja ainoastaan odotan että saan tunkea sen siihen bussiin neljänä aamuna viikossa – jonkun muun vahdittavaksi.

Mua ärsyttää se ääni mikä siitä lähtee, se miten sen katse kun se riehuu, se että se kiehnää itseään muhun ja ”istuu” sylissä liikkeen koskaan pysähtymättä. Mu korpeaa se että se puree, paitsi veljeään myös mua ja mun tekee läimäyttää sitä kun kuulen sen lyövän veljeään. Kyllä tapella saa, sehän nyt kuuluu sisarusten väliseen viha-rakkaussuhteeseen, mutta kun toinen lyö ja puree ohimennessään, ihan kuin saadakseen toisesta irti reaktion. Mä kuulen kuinka se raivoaa yläkerrassa ja mä tiedän että mun pitäis mennä katsomaan-lohduttamaan-auttamaan, auttamaan sitä käsittelemään omia tunteitaan. En kertakaikkiaan halua.


Viimeyö meni valvoessa - L herätti mut omaan unissakävelyynsä ja sai karkotettua nukkumatin – oon väsynyt ja asiat on menettäneet mittasuhteensa... voisko sen laittaa autotalliin koirankoppiin? M:aan oon aina jotenkin, edes jollakin tasolla, kyennyt samaistumaan. Kyennyt vaikka se kiukkuaa sitä että jäätelö on väärässä kulhossa tai että joku muu on kolme astetta väärässä kulmassa ja ruokakin pahaa... silti se on samasta puusta veistetty ja mä jollakin salaisella tasolla tajuan edes vähän sen systeemejä. K:n säätäminen menee puhtaasti ylitse mun ymmärryksen ja empatiakyvyn, ainakin tänään. En ole ylpeä omista – turhankin raadollisista ajatuksistani.

K ei voi syödä muitten kanssa samassa pöydässä

6 kommenttia:

  1. Tsemppiä! Kyllä kaikki tunteet on sallittu, ja vaikka kuinka rakas se oma lapsi on, joskus ahdistaa.
    Et ole yksin näitten tunteitten kanssa! Ihan tavislapaikin voi käydä hermoille, mutta vaativa lapsi monin kerroin.
    Jaksamisia sinulle, peukut pystyyn että se soitto tulisi mahd. pian! ;)
    T. Aada

    VastaaPoista
  2. Jaksamisia tosiaan!

    Kaksi mukulaa omasta katraasta oli niin villejä pienenä, että olin tosi turhautunut ja poikki, äkäinenkin usein. Keskimmäinen sain noin nelivuotiaana hirveitä tiettyyn tunnetilaan juuttumiskohtauksia, jos jouduin toimimaan niin , että tätä ei miellyttänyt. Pitkän aikaa se poika veti päivittäin noin puolen tunnin tai neljännestunnin ajan itkupotkuraivarit, jolloin jouduin pitämään sitä kiinni sylissä kunnes se väsyi ja siksi rauhoittui. Lähistöllä oli sitten pikkuveli, joka varmaan kärsi myös tilanteesta ja ei saanut tarvitsemaansa huomiota. Itse olin ihan loppu usein ja ajattelin, että miten tästä elämästä oikein voi kunnialla selvitä ja ihan loppuun palamatta.

    Tutkimuksissa tälle keskimmäiselle tuli jonkinmoinen diagnoosi ja samoin pienenä tosi ylivilkkaalle esikoiselle tuli autismin kirjon diagnoosi. Nuorimmaisella on keskittymis-ja omantoiminnanohjauksen häiriöitä myös. Välillä elämä on tuntunut epäreilulta ja lapseni ovat suunnattomasti ärsyttäneet minua. Onneksi iän karttuessa kaikki lapseni ovat tasoittuneet ja rauhoittuneet ja vieläpä ilman kemiallisia lääkkeitä. Mutta kyllä tää äitinä olo on mehut usein vetänyt vähiin.

    Onneksi niitä ihaniakin hetkiä sitten oli, on ja tulee. Mutta parhaat ajat ovat olleet meillä vasta sitten, kun lapset ovat jo olleet kaikki (tai ainakin kaks ekaa) kouluiässä. Se pikkulapsiaika oli tälläisessä erityislapsiperheessä, jossa kaikki ovat erityisiä (aikalailla me vanhemmatkin itse myös)hirveetä hulabaloota ja säätämistä.

    Olen lukenut, että jos äitillä on autismin/ADHD.:n perimää, niin oireet ovat usein naispuolisilla lievemmät , mutta sitten miespuolisilla perillisillä rankemmat. Johtunee kuulema ehkä siitä, että miespuoliset aivot ovat jo luonnostaan autistisemmat naisiin verrattuna. Miehet kun ovat jo luonnostaan putkiaivoisemmat. Mene ja tiedä, onhan tytöilläkin autismia, mutta pojilla useammin ja vakavampaa ja selväpiirteisempää.

    Mutta ainakin meillä on niin, että veljeni ylivilkkaus ja autistinen oireilu oli pahempaa kuin omani ja tyttöjähän en saanutkaan ja poikani ovat kaikki vaikeampia tapauksia kuin itse olin koskaan.

    Mutta joo: Nyt menee ainakin tällä hetkellä jo ihan kivasti, kun lapset ovat isompia. Ja todennäköisesti teilläkin paljon helpottaa, kun lapset siitä vielä kasvavat. Mahtavaa, kun M:lläkin on jo tilanne helpottunut. Ja jes. upea juttu, kun K:n koulu alkaa kohta ja pääset itsekin kohta kouluun. Uskon, että koulussa oleminen tulee olemaan sulle oikeeta hermolepoa kotona huhkimiseesi verrattuna.

    Tsemppiä!

    Anna

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mielenkiintoinen teoria, siis oikeesti! Ja onhan se niin että paljon tyttöautisteja jää ilman diagnoosia kun osaavat a)kompensoida oireitaan ja b)oireet pistetään ujouden piikkiin

      Mukavaa kuulla että tää toivon mukaan helpottaa ajan kanssa :)

      Poista
  3. Juu. Tyttöautisteja jää toden totta paljon diagnosoimatta. Itsekin jäin vaille diagnoosia, vaikka myöhemmin lasteni tutkimusten yhteydessä sain havaita, että tutkijat pitivät minua ihan selvänä tapauksena- autismin kirjolaisena. Menihän se näinkin, mutta olisi ollut paljon helpompi ymmärtää monia erikoisuuksiaan ja ahdistustaipumuksiaan, jos olisin jo lapsena ja nuorena tiennyt kuuluvani autismin kirjon ihmisiin. Myöhemmässä elämässäni tiedosta on ollut hyötyä ja voin nykyään paljon paremmin kuin nuorena.

    Onneksi tämä tietoisuus autismin kirjon jutuista lisääntyy ja toivottavasti useammat tytötkin löytävät selityksiä ja apua elämänsä haasteisiin. Autisteillakin voi loppujen lopuksi olla varsin tyydyttävä, onnellinen elämä.Tieto ja ymmärrys voivat nostaa paljon elämän laatua.Ja monia hyviä hoitokeinojakin löytyy (meillä on auttanut klassinen homeopatia) ja toimintaterapiat (varsinkin sensorisen integraation- jutut) ovat myös tosi hyviä apuja olleet.

    Anna


    VastaaPoista
  4. Uskon että kun osaa odottaa helpotusta horisontissa, se kärsivällisyys mitä on jaksanut ylläpitää kauan sulaa kuin voi auringossa. Niin ainakin kävi meillä, pari viikkoa ennenkuin pojat alkoivat päiväkodissa tekivät todella tiukkaa. Eiväthän he nytkään ole vielä joka päivä hoidossa, mutta niinä päivinä kun ollaan kotona jaksan ihan eri tavalla taas. Ja ihan nöyrästi voin sanoa että tarvitsen kyllä ammattilaisten apua siihen että meidän lapsista leivotaan kunnon kansalaisia, joten peukut pystyyn sulle kuinka hyvin olet jaksanut pitää hommaa koossa tähän saakka ja nyt taistellut parhaat mahdolliset avut lapsillesi.

    VastaaPoista

Kokeillaan miten tää kommentointi sujuu näin... Kerro mitä mietit. Jos et halua rekisteröityä, olet tervetullut laittamaan mulle sähköpostia tahdonasiat@gmail.com, tai kommentoimaan Facebookin kautta.