Siirry pääsisältöön

onnen murusia ja muuta

Palaan siihen hetkeen kun M kantoi kotiin palkinnon, siis sen paperin viikko takaperin, sen jossa todettiin että se oli osoittanut kunnioitusta ”respect” ja sai siitä palkinnon. Palaan siihen syvältä kumpuavaan ja pohjattomaan ylpeyteen, siihen mitä jokainen vanhempi ansaitusti tuntee sen oman kullannupun saavuttaessa jotakin suurta, uutta tai merkittävää. Palaan siihen kohtaan jossa kirjoitin sen ilon olevan ehkä myös syvempää sen erityisen kohdalla, mistäpä mä tietäisin... ehkä se on ihan sama tunne ja mä vaan kuvittelen et tää on jotakin isompaa.



Sit on se piirustus joka tuli K:n repussa kotiin, se mikä etäisesti muistutti ympyrää ja viivaa. Se piirustus jota varten sitä ympyrän ja viivan piirtämistä on harjoiteltu kuukausia. Se piirustus josta ilman selittävää tekstiä en todellakaan osais sanoa että se esittää mun lasta, saattaisin todeta et se on se suttu ja tuherrus muiden suttujen ja tuherrusten pinossa. Siinä on jotakin hellyyttävää, jotakin surullistakin.




On se hetki kun otan valokuvan lapsestani kun se viimeinkin on oppinut ajamaan kolmipyöräisellä. Hurraan ja kannustan – salaa mietin kaikkia niitä kolmevuotiaita, jotka jo ajaa tavallisella pyörällä ilman apupyöriä. Muistan miten tolkuttoman ylpeä olin kun M oppi ajamaan ilman appareita muutama kuukausi takaperin – se oli neljä, niukin naukin. Sit mietin taas niitä kolmevuotiaita jotka jo ajaa ilman apupyöriä. Olen edelleen ylpeä omistani, tolkuttoman ylpeä. Ylpeä vaikka siinäkin on mukana pieni katkeruus hävitystä äitiyden kilpailusta... munkin lapset osaa, ne osaa vaan vähän myöhemmin. Neljävee ilman appareita ei oo huono, ei oo... eihän? Kolmevee kolmipyöräisellä kuukausien harjoittelun jälkeen taas antaa aihetta taputuksiin – toisesta syystä. Rakastan katsoa sitä kun se on itse niin ylpeä itsestään...se loistaa kuin Naantalin aurinko ja on pakahtua - niin minäkin.  M saa koulustaan palkinnon heti aloitettuaan koulunsa, ennen muita ja edelleen tukehdun ylpeydestä, ja samalla mietin sitä ihmistä joka ymmärsi miten tärkeää koko meidän perheelle on saada se palkinto. 

Taas kerran uskon että se ehkä on jotakin isompaa. Siis se tunne, se pohjaton ylpeys...


Tunnisteet:

Kommentit

  1. Anonyymi27. syyskuuta 2013 klo 1.22

    Neljävee ilman appareita on tosi taitava!
    Minä opin kävelemään vasta kaksivuotiaana ja ilman apupyöriä taisin ajaa ekan kerran 7-vuotiaana.
    Eikä mulla oo mitään diagnoosia, oli vaan lapsena huono tasapaino ja taittovirhe silmissä :)

    -Liisa-

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Muusa Liinpaa27. syyskuuta 2013 klo 7.15

      Kyllähän sitä ihan normijärjellä tietää että kolmevuotias ilman apupyöriä on poikkeuksellisen taitava ja että neljäveekin on edelleen aikaisin :)

      Poista
  2. Johanna27. syyskuuta 2013 klo 5.34

    Niin todella hienosti, kuten edellinen kommentoija jo sanoikin. Meilläkin ns. normitaitoinen lapsi "vasta" nyt viisivuotiaana oppi ajamaan ilman apupyöriä. Kukin tavallaan ja ajallaan, sitten kun ovat itse valmiita siihen. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Muusa Liinpaa27. syyskuuta 2013 klo 7.16

      Vastaan saman kuin Liisalle, että kyllähän sitä tietenkin tajuaa että ne kolmevuotiaat pyöräilijät on aika harvinaisia. K:n kohdalla suurin ongelma taitaa olla motivaation puute kun poika kuitenkin on motorisesti lahjakas :)

      Poista
  3. sanna27. syyskuuta 2013 klo 14.14

    Heh, mulla on ne yhdet kolmivuotiaat pyöräilijät, joilla on edelleen yövaipat (tähän se huokaiseva hymiö). Ja olen siis tietenkin ylpeä pyöräilytaidoista ja kehun ja ihastelen. MUTTA kuitenkin salaa mietin, että JOS olisin voinut valita, niin ne olis oppineet kuiviksi.

    Viimeksi olin totaalisen yllättynyt, kun isoveikka alkoi sanomaan foRRRmula. Ja nyt päräyttelee ärriä ihan joka kohtaan. Taaskaan ei ollut äidillä osaa eikä arpaa uuteen taitoon. Motivaatio on sisäsyntyistä ja määräänsä enempää ei voi toisen puolesta tehdä. Meidän pitää vaan rakastaa ja tsempata ja ihastella ja koittaa vähentää (lopettaa ei kai pystykään) vertailua muihin lapsiin. Meillä kuusivuotias eskarilainen ei vielä osaa lukea, kun taas samanikäinen serkkunsa on oppinut jo viisivuotiaana. Ja koitan itselleni muistuttaa, että serkku on taitava, eikä mun murunen jälkeenjäänyt :D

    Ja siis ennen kaikkea onnea suloiselle hurjastelijalle, onnea on uudet taidot!!

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

satunnaisia asioita

Etsiessäni tilastotietoja ihan toiseen asiaan, tuli mieleen että voisin kirjoittaa satunnaisia, enemmän tai vähemmän kiinnostavia asioita täältä Yhdysvaltain länsirannikon pohjolasta, Washingtonin osavaltiosta joka, ehkä Pearl Jamia, Nirvanaa ja Starbucksia lukuunottamatta, on kohtalaisen tuntematon maailmalla.  Aloitetaan maantiedosta ja historiasta. Washingtonin osavaltio sijaitsee Yhdysvaltain länsirannikolla ja ei ole sama asia kuin Washington, DC. Washingtonin osavaltio liittyi unioniin marraskuun 11, 1889 ja on Yhdysvaltain #42 osavaltio. Washington on myös ainoa osavaltio, joka on nimetty presidentin mukaan. Washingtonissa on viisi aktiivista tulivuorta. Niistä korkein on Mount Rainier (kuvassa) jonka huippu kurottaa 4392 metrin korkeuteen. Viimeisin tulivuorenpurkaus tapahtui 2004–2008 Mount Saint Helensin purkautuessa. Noiden vuosien aikana tulivuoresta purkautui arviolta 100 miljoonaa kuutiota laavaa. Vuorta pidetään Yhdysvaltain toiseksi vaarallisimpana tulivuorena....
Lähetä kommentti
Lue lisää

lauran viinikiireet

Kirjoitan tällä kertaa aiheesta josta en itse juuri tule puhuneeksi, en puhu siitä koska kaikkien näiden vuosien jälkeenkin muisto on yhä arka, se on arka kuin huonosti parantunut haava ja sen haavan suola on häpeä. Se on se häpeä, jota kannoin mukanani lapsuuteni, nuoruuteni ja nuoren aikuisuuteni. Häpeä jonka kanssa elin ennen kuin opin erottamaan itseni yksilönä perheestäni, sairauden ihmisestä ja kuoliaaksi vaietun hiljaisuuden kulissien takana totuudesta. Minun lapsuuteni oli totta vaikkei kukaan tiennyt mitä suljettujen ovien takana tapahtui. Miksi tänään? Miksi kaikkien näiden vuosien jälkeen? Miksi ei anna menneiden vaan olla menneitä? Siksi että tänä aamuna höräisin aamukahvini väärään kurkkuun ja sen sumpin mukana ilmeisesti pussillisen herneitä nenään lukiessani Helsingin Sanomien kolumnia jossa Laura Friman kertoo meille että hänellä on alkoholiongelma – Laura on siis alkoholisti.  Aina meille tulee tää viinikiire, sanoo lapseni – Minulla on alkoholiongelma, ja aion teh...
6 kommenttia
Lue lisää

valokuvissa kaikki on aina hyvin

Jokin aika sitten sain blogiini kommentin, joka jäi kummittelemaan mun mieleen. Kommentti oli ystävällinen ja lyhyt. Se ei haastanut mihinkään, oikeastaan se oli pelkkä toteamus, jossa kirjoittaja sanoi: ”Mä haluaisin elää sun elämää!” Nopeasti voisi vastata, että niin minäkin, mutta jäin silti miettimään sitä mielikuvaa, joka tulee vastaan niin sosiaalisessa mediassa kuin täällä blogissakin. Vuosi 2023 oli monella tapaa haastava, ei raflaavan katastrofaalinen, mutta ehkä enneminkin sellainen hiljaisen haastava. Kukaan ei kuollut – paitsi kissa – ei edes melkein. Kukaan ei sairastunut vakavasti – paitsi koira, mutta sekin on hallinnassa. Kaikki on ihan hyvin, vaikka oli hetkiä, kun teki mieli heittää hanskat tiskiin. Toisaalta vuosi oli myös ihana, ja kun katsoin taaksepäin, keräillen kuvia tähänkin kirjoitukseen ajattelin, että mulla on tosiaan aika ihana elämä. Olemme monessa etuoikeutettuja ja moni antaisi varmasti paljon saadakseen elää sellaista elämää kuin ne valokuvien tarinat k...
Lähetä kommentti
Lue lisää