torstai 26. syyskuuta 2013

onnen murusia ja muuta

Palaan siihen hetkeen kun M kantoi kotiin palkinnon, siis sen paperin viikko takaperin, sen jossa todettiin että se oli osoittanut kunnioitusta ”respect” ja sai siitä palkinnon. Palaan siihen syvältä kumpuavaan ja pohjattomaan ylpeyteen, siihen mitä jokainen vanhempi ansaitusti tuntee sen oman kullannupun saavuttaessa jotakin suurta, uutta tai merkittävää. Palaan siihen kohtaan jossa kirjoitin sen ilon olevan ehkä myös syvempää sen erityisen kohdalla, mistäpä mä tietäisin... ehkä se on ihan sama tunne ja mä vaan kuvittelen et tää on jotakin isompaa.



Sit on se piirustus joka tuli K:n repussa kotiin, se mikä etäisesti muistutti ympyrää ja viivaa. Se piirustus jota varten sitä ympyrän ja viivan piirtämistä on harjoiteltu kuukausia. Se piirustus josta ilman selittävää tekstiä en todellakaan osais sanoa että se esittää mun lasta, saattaisin todeta et se on se suttu ja tuherrus muiden suttujen ja tuherrusten pinossa. Siinä on jotakin hellyyttävää, jotakin surullistakin.




On se hetki kun otan valokuvan lapsestani kun se viimeinkin on oppinut ajamaan kolmipyöräisellä. Hurraan ja kannustan – salaa mietin kaikkia niitä kolmevuotiaita, jotka jo ajaa tavallisella pyörällä ilman apupyöriä. Muistan miten tolkuttoman ylpeä olin kun M oppi ajamaan ilman appareita muutama kuukausi takaperin – se oli neljä, niukin naukin. Sit mietin taas niitä kolmevuotiaita jotka jo ajaa ilman apupyöriä. Olen edelleen ylpeä omistani, tolkuttoman ylpeä. Ylpeä vaikka siinäkin on mukana pieni katkeruus hävitystä äitiyden kilpailusta... munkin lapset osaa, ne osaa vaan vähän myöhemmin. Neljävee ilman appareita ei oo huono, ei oo... eihän? Kolmevee kolmipyöräisellä kuukausien harjoittelun jälkeen taas antaa aihetta taputuksiin – toisesta syystä. Rakastan katsoa sitä kun se on itse niin ylpeä itsestään...se loistaa kuin Naantalin aurinko ja on pakahtua - niin minäkin.  M saa koulustaan palkinnon heti aloitettuaan koulunsa, ennen muita ja edelleen tukehdun ylpeydestä, ja samalla mietin sitä ihmistä joka ymmärsi miten tärkeää koko meidän perheelle on saada se palkinto. 

Taas kerran uskon että se ehkä on jotakin isompaa. Siis se tunne, se pohjaton ylpeys...


5 kommenttia:

  1. Neljävee ilman appareita on tosi taitava!
    Minä opin kävelemään vasta kaksivuotiaana ja ilman apupyöriä taisin ajaa ekan kerran 7-vuotiaana.
    Eikä mulla oo mitään diagnoosia, oli vaan lapsena huono tasapaino ja taittovirhe silmissä :)

    -Liisa-

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllähän sitä ihan normijärjellä tietää että kolmevuotias ilman apupyöriä on poikkeuksellisen taitava ja että neljäveekin on edelleen aikaisin :)

      Poista
  2. Niin todella hienosti, kuten edellinen kommentoija jo sanoikin. Meilläkin ns. normitaitoinen lapsi "vasta" nyt viisivuotiaana oppi ajamaan ilman apupyöriä. Kukin tavallaan ja ajallaan, sitten kun ovat itse valmiita siihen. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Vastaan saman kuin Liisalle, että kyllähän sitä tietenkin tajuaa että ne kolmevuotiaat pyöräilijät on aika harvinaisia. K:n kohdalla suurin ongelma taitaa olla motivaation puute kun poika kuitenkin on motorisesti lahjakas :)

      Poista
  3. Heh, mulla on ne yhdet kolmivuotiaat pyöräilijät, joilla on edelleen yövaipat (tähän se huokaiseva hymiö). Ja olen siis tietenkin ylpeä pyöräilytaidoista ja kehun ja ihastelen. MUTTA kuitenkin salaa mietin, että JOS olisin voinut valita, niin ne olis oppineet kuiviksi.

    Viimeksi olin totaalisen yllättynyt, kun isoveikka alkoi sanomaan foRRRmula. Ja nyt päräyttelee ärriä ihan joka kohtaan. Taaskaan ei ollut äidillä osaa eikä arpaa uuteen taitoon. Motivaatio on sisäsyntyistä ja määräänsä enempää ei voi toisen puolesta tehdä. Meidän pitää vaan rakastaa ja tsempata ja ihastella ja koittaa vähentää (lopettaa ei kai pystykään) vertailua muihin lapsiin. Meillä kuusivuotias eskarilainen ei vielä osaa lukea, kun taas samanikäinen serkkunsa on oppinut jo viisivuotiaana. Ja koitan itselleni muistuttaa, että serkku on taitava, eikä mun murunen jälkeenjäänyt :D

    Ja siis ennen kaikkea onnea suloiselle hurjastelijalle, onnea on uudet taidot!!

    VastaaPoista

Kokeillaan miten tää kommentointi sujuu näin... Kerro mitä mietit. Jos et halua rekisteröityä, olet tervetullut laittamaan mulle sähköpostia tahdonasiat@gmail.com, tai kommentoimaan Facebookin kautta.