Siirry pääsisältöön

sekava viikko

Sekava viikko alkaa ja päättyy sekavasti. Niin sekavasti etten tästäkään päivästä osaa oikeastaan sanoa mitään... muuta kuin et se on ollut sekava. Siihen tai siitä ei saa otetta.

Ysiltä M:lla oli psykologi, ekaa kertaa moneen viikkoon...

Ne oli jutelleet tästä viikosta ja siitä, miten vaikeana M oli kokenut paluun arkeen ja kouluun. Mä röyhistän rintaani vanhempana kun psykologi sanoo ettei hänellä ole kikkakolmosia, vinkkejä tai mitään muutakaan – me vanhemmat toimitaan ja suhtaudutaan, kuten kirjoissa neuvotaan.

Psykologilta me ajetaan Klinikalle päivittämään meidän vakuutustiedot – taas kerran. Samalla jätän klinikalle sen kirjan Iloista varten. Klinikan respa on kolmas henkilö joka sanoo et M on venähtänyt pituutta. Sanon että tiedän, ja että myös luottokortti ja Gap ovat tietoisia asiasta... lapsen vaatekaapin sisältö tuli uusittua eilen.


neidin uudet releet

Matka jatkuu ruokakauppaan ja sieltä K:n koululle. Vaihdan muutaman sanan K:n erityisopen kanssa, sovitaan että laitan sähköpostin koulun toimintaterapeutille. Illalla me ollaan jo sähköpostitse sovittu koulun toimintaterapeutin kanssa et se ottaa yhteyttä K:n yksityiseen toimintaterapeuttiin ja he miettii tilannetta yhdessä. Tulostan ja allekirjoitan lomakkeen joka sallii tänän tietojenvaihdon ja lykkään sen pojan reppuun.

Kotona lukaisen pari blogia, ystävä... siis oikeasti ystävä, ei nettivirtuaaliystävätuttava kertoo saaneensa autisminkirjondiagnoosin, nelikymppisenä naisena, kahden laaja-alaisen kehityshäiriön omaavan lapsen vanhempana. Kiinnostun ja kysyn lisää. Iltapäivästä olen tehnyt testin netissä, ostanut e-kirjan amazonista ja kertonut L:lle että mä haluan jossakin vaiheessa puhua sen lääkärin kanssa... Mitä se sit muuttais? Ei mitään. Korkeintaan auttais mua itseäni ymmärtämään itseäni, mun tapoja toimia. Sitä minkälainen mä olen ja miksi teen ja toimin niin kuin teen ja toimin.  Pisteitä siitä testistä tuli 36, keskiarvo ihan normityypille oli 16.4...



Ajan M:n kouluun ja jään samalla luokkaan avustajaksi. Tutkimusten mukaan lapset joiden vanhemmat tekevät vapaaehtoistyötä koulussa saavat parempia arvosanoja ja menestyvät muutenkin koulussa paremmin. Koulusihteeri tervehtii mua jo etunimellä... Onko reilua? Ei. Kuitenkin se on totuus ja näinpä minäkin vietän tunnin perjantaistani M:n luokassa avustaen lukemisessa. Keskiviikkona meille tulee lauma äitejä ja me suunnitellaan Ystävänpäiväbileitä M:n luokalle.


Kotona me rakennetaan poikien kanssa uus junarata, ihastellaan kevään – no talven – ekaa krookusta ja kävellään M:aa vastaan koulubussille. Kevät näyttää meille kasvonsa – edes yhden päivän ajan – on liki viisitoista astetta lämmintä ja, aurinko tuntuu ihanalle... me jäädään puistoon leikkimään ja nautiskelemaan. Vihdoinkin on perjantai, ensi viikko olkoon helpompi ja yllätyksettömämpi.

yleensä krookukset kukkii tammikuun vikalla viikolla, niin tänäkin vuonna




Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

lauran viinikiireet

Kirjoitan tällä kertaa aiheesta josta en itse juuri tule puhuneeksi, en puhu siitä koska kaikkien näiden vuosien jälkeenkin muisto on yhä arka, se on arka kuin huonosti parantunut haava ja sen haavan suola on häpeä. Se on se häpeä, jota kannoin mukanani lapsuuteni, nuoruuteni ja nuoren aikuisuuteni. Häpeä jonka kanssa elin ennen kuin opin erottamaan itseni yksilönä perheestäni, sairauden ihmisestä ja kuoliaaksi vaietun hiljaisuuden kulissien takana totuudesta. Minun lapsuuteni oli totta vaikkei kukaan tiennyt mitä suljettujen ovien takana tapahtui. Miksi tänään? Miksi kaikkien näiden vuosien jälkeen? Miksi ei anna menneiden vaan olla menneitä? Siksi että tänä aamuna höräisin aamukahvini väärään kurkkuun ja sen sumpin mukana ilmeisesti pussillisen herneitä nenään lukiessani Helsingin Sanomien kolumnia jossa Laura Friman kertoo meille että hänellä on alkoholiongelma – Laura on siis alkoholisti.  Aina meille tulee tää viinikiire, sanoo lapseni – Minulla on alkoholiongelma, ja aion tehdä a

satunnaisia asioita

Etsiessäni tilastotietoja ihan toiseen asiaan, tuli mieleen että voisin kirjoittaa satunnaisia, enemmän tai vähemmän kiinnostavia asioita täältä Yhdysvaltain länsirannikon pohjolasta, Washingtonin osavaltiosta joka, ehkä Pearl Jamia, Nirvanaa ja Starbucksia lukuunottamatta, on kohtalaisen tuntematon maailmalla.  Aloitetaan maantiedosta ja historiasta. Washingtonin osavaltio sijaitsee Yhdysvaltain länsirannikolla ja ei ole sama asia kuin Washington, DC. Washingtonin osavaltio liittyi unioniin marraskuun 11, 1889 ja on Yhdysvaltain #42 osavaltio. Washington on myös ainoa osavaltio, joka on nimetty presidentin mukaan. Washingtonissa on viisi aktiivista tulivuorta. Niistä korkein on Mount Rainier (kuvassa) jonka huippu kurottaa 4392 metrin korkeuteen. Viimeisin tulivuorenpurkaus tapahtui 2004–2008 Mount Saint Helensin purkautuessa. Noiden vuosien aikana tulivuoresta purkautui arviolta 100 miljoonaa kuutiota laavaa. Vuorta pidetään Yhdysvaltain toiseksi vaarallisimpana tulivuorena.  Kaskadi

2.000

On ehkä osuvaa, tai sitten ei, että kahdestuhannes kirjoitus keskittyy suomen kieleen ja vähän suomalaisuuteenkin. Siihen kauniiseen ja rakkaaseen, kieleen jota minun omat lapseni eivät puhu. Kieleen, joka minun lasteni mielestä on lähinnä aika sekava, sillä miten kukaan voi tietää onko kuusi tulessa vai kakussa kuusi siivua. Näiden vuosien aikana olen todennut että on aiheita jotka kiinnostavat lukijaa vuosi toisensa jälkeen. Sellaisia ovat koulujärjestelmä, ihan tavallinen arki ja sitten juuri tämä, kysymys lasten kielitaidosta ja meidän kotikielestä.  Ylläoleva keskustelu käytiin meidän ystävien teinin kanssa. Nämä lapset ovat syntyneet Suomessa, molemmat vanhemmat ovat suomalaisia ja lapset ovat käyneet suomikoulua vuosia. Silti englanti on heilläkin se vahvempi kieli.  Tämä ja monia samankaltaisia keskusteluita käydään niissä perheissä, joissa lapset kasvavat kaksi, tai useampikielisessä kodissa, maassa, jossa valtakieli ei ole suomi. Mitä vanhemmaksi lapset kasvavat sitä enemmän