valkotaululla - taas

Taannoin jutellessani muutaman muun meidän osavaltioon muualta muuttaneen vanhemman kanssa, tajusin ettei me olla ainoita, vaan muutkin tekee sitä - ainakin kerran vuodessa... osa syksyllä, jotkut kevään venyessä ja paukkuessa. Me tehdään se aina talvella, tai siis L tekee ja mä lähinnä nyökyttelen ja toisinaan kohautan kulmakarvojani merkitsevästi.

Se alkaa aina samalla tavalla, ulkona on märkää ja pimeetä ja vähän kylmää. Enemmän märkää ja pimeetä kuin kylmää kuitenkin. Ulkona tuoksuu kosteus ja mätänevät kasvit, ja kun sataa se on sellaista sadesumua joka peittää näkyvyyden ja luo ympärilleen kylmän, märän sumun. Sit L tulee kotiin töistä – oli se sitten yläkerrassa työpöydän äärellä tai toimistolla – ja aloittaa; ”Mä puhuin tänään sen ja sen kanssa, siis muistat sä sen joka muutti Californiaan?” – Joo. ”Se sanoi ettei niitten lapset käy yksityiskoulua ja et se koulu silti on hyvä” – Hmmmm... ”Niin, eikä niitten tuttavienkaan lapset oo yksityiskouluissa.” – Mut eiks ne asu vuokralla jossakin vanhassa rämässä jonka katto vuotaa ja maksa siitä monta tonnia kuussa? ”Niin, joo, mut ne koulut on ihan hyviä kuitenkin... ja siellä paistaa aurinko... Niin... Texasissa on paljon töitä tällä hetkellä” – Aijaa, missä siellä? ”Austinissa. Se on kiva paikka.” – Niin on, mulla asuu pari tuttavaa siellä. Ne on viihtyneet hyvin. ”Mä voisin edelleen olla täällä töissä... siis jos me vaan muutettais sinne.” – Okei, siis me muutetaan Austiniin?!! ”En mä niin sanonut, mut voitais me muuttaakin... siellä on aurinkoista ja kuulemma hyvä työtolanne myös terveydenhuoltoalalla”

Noin huolettomaksi, kepeäksi keskustelunavaukseksi sillä on aika hyvin detaljit hallussa, siis L:llä. Mäkin tosin tiedän että Austinissa on kiva ilmasto, hyvät koulut, paikallisen IEP:n voi suoraan siirtää sinne ja asuminen halvempaa kuin täällä... Tiedän ettei Texasissa tarvitse maksaa osavaltioveroa ja että siellä on hyvä työtilanne - mäkin tiedän... Mä voisin ihan hyvin muuttaa Austiniin, oon aina viihtynyt Texasissa, ei siinä mitään. Californiasta en oo ihan yhtä vakuuttunut... kallista, liian kallista ja tunnen liian monta perhettä jotka sinne on muuttaneet, eikä sitten kuitenkaan viihtyneet niin kauheen hyvin.

Tosiasiassa me käydään tää keskustelu kerran vuodessa, ihan jokainen talvi – akselilla tammikuu-helmikuu. Me käydään tää sama keskustelu jokainen vuosi ja asutaan edelleen täällä, täällä missä ollaan asuttu tähänkin asti. Helmikuun lopussa tulee kevät... kirsikat kukkii, krookukset ja narsissit puskee ylös maasta. Tulee ekat tosissaan lämpimät päivät, pienet kaninpoikaset ja kaikki unohtuu... Keskustelu jatkuu taas tammikuussa.

Mutta voisinko mä? Siis voisinko harkita oikeesti - ihan aikuisten oikeesti - pakkaavani lauman ja lauman tavarat, myyväni talon ja muuttavani? Kai mä voisin. Lomatalo tarttis sit löytää jostakin sieltä... North Carolinasta? Mistä mä tiedän? Tavallaan ajatus tuntuu kiehtovalta  ainakin sillä on mukavaa leikitellä. Toisaalta, kun muistaa minkälaista oli aloittaa alusta, silloin kauan sitten, se tuntuu raskaalta ja työläältä. Silloin kauan sitten en tuntenut ketään, nyt tuntisin aika montakin... Austinin työmarkkina vetää hyvin. Se mikä pisti pohtimaan oli L:n viimeinen lause; ”Katuisitko vanhana ettei tullut lähdettyä?”

kahvihelvetistä...

...lastenhelvettiin

L:n uus alterego... mä kun luulin että mun mies on L, mut se onkin Doug Francis