Siirry pääsisältöön

ajatuksia lentämisestä

Aamiaiseksi shampanjaa ja vohveleita mansikkahillolla ja kermavaahdolla... voishan tän vuoden huonomminkin aloittaa. Koira tunkee samaan syliin jannujen kanssa ja mä harkitsen lähteväni sen kanssa metsään haistelemaan aamuaurinkoa...

L lähetti mun sähköpostiin oman ansioluettelonsa – resume – joka makaa mun inboxissa avaamattomana kun en uskalla... edellisen kerran oon kirjoitellut ansioluetteloa ties milloin, ja täällä monet kirjoituttaa omansa ammattilaisella, ansioluettelon kirjoittajalla. On vuoden ensimmäinen päivä, sen vuoden kun on aika palata työelämään... perjantaina on ensimmäinen haastattelu – vapaaehtoiseksi.

Omista sosiaalisista taidoista en osaa muuta sanoa kuin että näillä on ihan kohtalaisen hyvin pärjätty jo 42 vuotta, sen kummemmin siltoja polttelematta. Joskus kolahtelee, niin kai kaikilla. Pärjännyt ja edennyt työelämässä ja yksityisesti, varmaan ihan hyvä näin. Omaa lastani katsellessa huomaan että monesti ne opetellut sosiaaliset taidot on yhteiskunnansilmissä vähintään yhtä hyviä kuin sisäsyntyiset, ne vaan vaatii M:lta enemmän energiaa kuin taidot, jotka joltakin toiselta tulevat luontaisesti. Opeteltujen taitojen käyttö kun vaatii tilanteen hahmottamista, muistia ja opittujen asioiutten mallintamista... on hauskaa seurata miten analyyttisesti se suhtautuu niin omaan, kuin kanssaihmistensä elämään ja saattaa usein jälkikäteen selostaa MIKSI sanoi jollekin niin tai näin.

Kristittynä olen omanlaiseni, pitäis varmaan lueskella raamattua ja olla syvällinen, en osaa. En pysty edelleenkään siteeraamaan raamatunlauseita enkä haluakaan. Mulle riittää se että kirkossa käymisestä tulee hyvä olo. Moni varmaan sanoisi etten ole kristitty lainkaan, ehkä en olekaan... en uskalla tai osaa sanoa seuraavani Jeesusta ja silti seuraan, omalla tavallani. Se riittää mulle. En halua lokeroida tai eritellä filosofioita, tää on mulle hyvä, joku toinen jollekin toiselle. En edelleenkään osaa olla karsastamatta ja vierastamatta sellaista äänekästä uskonnollisuutta, sitä joka viittaa jokaisessa lauseessaan Jeesukseen tai raamattuun. Se tuntuu musta ahdistavalta ja tukahduttavalta, silti se ei ole väärin sekään. Jos joku kysyy olenko uskossa, vastaan etten tiedä – en tiedä, tavallaan kai olen, tai sitten en.


Tänä aamuna mua kuitenkin mietityttää sosiaalisiataitojani ja Jeesusta enemmän sunnuntaiaamu. Se miten M selviytyy lentämisestä ja ennen kaikkea miten mä saan superpallon – K – sidottua siihen penkkiin kahden pitkän lennon ajaksi, lapsen joka ei kykene istumaan kiemurtelematta ruokapöydässä kymmentä minuuttia. Jotenkin musta tuntuu ettei se laventeliöljyn ja bergamotin sekoitus juurikaan tule auttamaan, yhtään sen enempää kuin iPad.


Kommentit

  1. Mun mielestä jo se, että haluaa hakeutua hengellisten asioitten ääreen on kaunista. Kuitenkaan mikään ulkonainen ei ole elämässä koskaan tärkeintä. Ei ne kirkon seinät, ei se rakennus, missä kokoonnutaan, ei edes se musiikki ja tunnelma. Niin kuin kaikessa- sisältö ratkaisee.

    Mun ystävällä oli ytimekkäitä sanoja Uuden vuoden ajatuksissaan. Hän kirjoitti..."Kaikesta kokemastani jäljelle jää see, että merkityksellisin asia elämässä, vuodesta toiseen, on suhteet. Ihmisiin ja Häneen, joka on pelastanut mut. Kodin sisustus, shoppailu, raha, leffat, onnellisuus, löhöily ja etelänlomat jäävät kakkoseksi. "

    Mä oon tässä niin samaa mieltä.

    Hienoa Uutta vuotta sulle Yksis ja koko teidän perheelle!

    Uskis

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Uskis! Olipa kauniisti ja osuvasti kiteytetty sun ystävältä!

      Poista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

lauran viinikiireet

Kirjoitan tällä kertaa aiheesta josta en itse juuri tule puhuneeksi, en puhu siitä koska kaikkien näiden vuosien jälkeenkin muisto on yhä arka, se on arka kuin huonosti parantunut haava ja sen haavan suola on häpeä. Se on se häpeä, jota kannoin mukanani lapsuuteni, nuoruuteni ja nuoren aikuisuuteni. Häpeä jonka kanssa elin ennen kuin opin erottamaan itseni yksilönä perheestäni, sairauden ihmisestä ja kuoliaaksi vaietun hiljaisuuden kulissien takana totuudesta. Minun lapsuuteni oli totta vaikkei kukaan tiennyt mitä suljettujen ovien takana tapahtui. Miksi tänään? Miksi kaikkien näiden vuosien jälkeen? Miksi ei anna menneiden vaan olla menneitä? Siksi että tänä aamuna höräisin aamukahvini väärään kurkkuun ja sen sumpin mukana ilmeisesti pussillisen herneitä nenään lukiessani Helsingin Sanomien kolumnia jossa Laura Friman kertoo meille että hänellä on alkoholiongelma – Laura on siis alkoholisti.  Aina meille tulee tää viinikiire, sanoo lapseni – Minulla on alkoholiongelma, ja aion tehdä a

satunnaisia asioita

Etsiessäni tilastotietoja ihan toiseen asiaan, tuli mieleen että voisin kirjoittaa satunnaisia, enemmän tai vähemmän kiinnostavia asioita täältä Yhdysvaltain länsirannikon pohjolasta, Washingtonin osavaltiosta joka, ehkä Pearl Jamia, Nirvanaa ja Starbucksia lukuunottamatta, on kohtalaisen tuntematon maailmalla.  Aloitetaan maantiedosta ja historiasta. Washingtonin osavaltio sijaitsee Yhdysvaltain länsirannikolla ja ei ole sama asia kuin Washington, DC. Washingtonin osavaltio liittyi unioniin marraskuun 11, 1889 ja on Yhdysvaltain #42 osavaltio. Washington on myös ainoa osavaltio, joka on nimetty presidentin mukaan. Washingtonissa on viisi aktiivista tulivuorta. Niistä korkein on Mount Rainier (kuvassa) jonka huippu kurottaa 4392 metrin korkeuteen. Viimeisin tulivuorenpurkaus tapahtui 2004–2008 Mount Saint Helensin purkautuessa. Noiden vuosien aikana tulivuoresta purkautui arviolta 100 miljoonaa kuutiota laavaa. Vuorta pidetään Yhdysvaltain toiseksi vaarallisimpana tulivuorena.  Kaskadi

2.000

On ehkä osuvaa, tai sitten ei, että kahdestuhannes kirjoitus keskittyy suomen kieleen ja vähän suomalaisuuteenkin. Siihen kauniiseen ja rakkaaseen, kieleen jota minun omat lapseni eivät puhu. Kieleen, joka minun lasteni mielestä on lähinnä aika sekava, sillä miten kukaan voi tietää onko kuusi tulessa vai kakussa kuusi siivua. Näiden vuosien aikana olen todennut että on aiheita jotka kiinnostavat lukijaa vuosi toisensa jälkeen. Sellaisia ovat koulujärjestelmä, ihan tavallinen arki ja sitten juuri tämä, kysymys lasten kielitaidosta ja meidän kotikielestä.  Ylläoleva keskustelu käytiin meidän ystävien teinin kanssa. Nämä lapset ovat syntyneet Suomessa, molemmat vanhemmat ovat suomalaisia ja lapset ovat käyneet suomikoulua vuosia. Silti englanti on heilläkin se vahvempi kieli.  Tämä ja monia samankaltaisia keskusteluita käydään niissä perheissä, joissa lapset kasvavat kaksi, tai useampikielisessä kodissa, maassa, jossa valtakieli ei ole suomi. Mitä vanhemmaksi lapset kasvavat sitä enemmän