oma koti kultaakin kalliimpi

On sunnuntaiaamu – taas kerran – kotona. M heräs joskus neljän jälkeen, L luovutti viiden aikaan ja mä nousin kuudelta Koiran kanssa kaikkien kolmen lapsen hyppiessä mun päällä. Kolmen tunnin aikaero tekee tehtävänsä. Oli ihanaa nukahtaa omassa kodissa, omaan sänkyyn. Kaksi viikkoa poissa oli riittävän kauan jotta paluu arkeen ja omaan elämään tuntuu hyvälle. Pöydällä lista:

M:

- kehityskeskustelu

- kotitehtävät

- tiedeprojekti

- matikka ja lukeminen

- varainkeruu

- psykologi: lasku

K:

- kehityskeskustelu

O:

- ilmoittautuminen seuraavalle lukukaudelle

Mä:

- paperit sairaalatyöhön, vie henkilöstöosastolle

- koulutus sairaalatyöhön, varaa ja tee online versio

- lääkäri: reseptien uusiminen - ASAP

- kardiologi: vakuutussekaannuksen selvittäminen

- varaa mammografia

- kokoa aineisto ansioluetteloa varten

Sylissä Koira – ihana rakas Koira – ja edessä tietokone, editoitavia kuvia viimeiseltä kahdelta päivältä 263... puolessatoista tunnissa määrä on pudotettu 63:een kahden kahvikupillisen voimalla. Toisella puolen pöytää L perkaa postipinoa, maksaa laskuja ja keräilee veropapereita veroilmoitusta varten.

Matka kotiin oli pitkä – vähän liian pitkä – ja aika paljon saa taas sitä vettä virrata sillan alta ennen kuin mä istahdan tän ryhmän kanssa lentokoneeseen, ainakaan jos lentomatkan arvioitu kesto ylittää kaksi tuntia.

Meno oli tolkutonta jo ennen lomatalolta lähtöä. Ajomatka Miamiin meni kohtuullisen kivuttomasti, kiitos auton dvd-systeemin ja Ice Agen. Miamin kierros meni autossa huutamiseksi ja riehumiseksi, Miami Beach nähtiin autosta Art Deco festareiden tukkiessa koko mestan ja siinä vaiheessa kun me vihdoinkin istuttiin illan hämärtyessä ravintolan jääkylmällä terassilla K protestoi elämäänsä jo siihen malliin että ravintolan asiakkaat lasin toisellakin puolella tiesi ettei K ollut tyytyväinen tilanteeseen.

Onneksi me kuitenkin varattiin se hotelli ja päätettiin yöpyä Miamissa, eikä ajaa keskellä yötä Naplesista Fort Lauderdaleen lentokentälle, sen verran brutaali se kello viidenkin herätys oli.

Noin päällisin puolin, tai ylimalkaisesti katsottuna matka meni hyvin. Lennot oli aikataulussa, missään ei ollut tolkutonta ruuhkaa, vain yksi lasten reppu onnistuttiin hukkaamaan, kukaan ei vahingoittunut eikä ketään vahingoitettu. Meidän kone taisi olla viimeisiä Chicagosta aikataulussa lähteneitä koneita, sen verran sakeaksi se lumipyry meni ennen kuin ehdittiin edes kiitoradalle.

Kanssamatkustajilta jos kysytään, veikkaan että ne oli aika uupuneita meidän kolmikkoon. Kukaan ei kuitenkaan sanonut sanaakaan ja katseet olivat enneminkin täynnä sympatiaa ja empatiaa meitä vanhempia kohtaan kuin ärtyneitä.  L sanoi lopettaneensa laskemisen parinsadan kerran jälkeen... ikkunaläpyskä ylös, ikkunaläpyskä alas, käsinoja ylös, käsinoja alas, tarjotin ylös tarjotin alas, turvavyö auki, turvavyö kiinni... Välillä M keskittyi hetkeksi lukemaan koneen turvaohjetta ja esittämäänm loputonta litanniaa kysymyksiä turvaohjeisiin liittyen. Miksi? Miten? Koska? Kuinka? Mitä tarkoittaa... ei auttanut vaikka kerroin etten tiedä yhtäkään ihmistä joka oikeasti olis joutunut turvaohjeisiin turvautumaan. Ei auttanut vaikka L kertoi ettei se tiedä ketään joka olis ollut koneessa joka tekee pakkolaskun.

K:n kohdalla en edes yrittänyt laskea... ylös-alas-auki-kiinni-ylös-alas-auki-kiinni... loputtomasti. Kun turvavöiden piti olla kiinni jouduin pitämään K:ta kiinni kädestä jotta se ei olis avannut turvavyötään, toki sulkeakseen sen heti uudestaan... auki-kiinni-auki-kiinni-auki-kiinni. Kertaalleen sen valotaulun palaessa K päätti haluta syliin ja koko lentokoneellinen ihmisiä tiesi mitä mieltä K oli mun vastauksesta. K:lle seitsemän tunnin paikallaan oleminen oli yhtä mahdotonta kuin mulle maratonin juokseminen. Siitä näki miten tuskallista se lentokoneessa oleminen oli sille ja lopulta se sai pyydettyä että puristan sitä – lujaa. Ensin käsivarret, kädet ja sormet, sitten jalat, jalkaterät ja varpaat, ja lopuksi vartalo ja pää. Se helpotti jannun oloa sen verran että se jaksoi istua iPadin kanssa kymmenisen minuuttia ennen kuin sama venkslaaminen alkoi taas uudestaan.

O:n osalta lentomatkan voi kiteyttää yhteen lauseeseen: "Mulla on pissahätä" On käsittämätöntä miten monta kertaa sen piti päästä pissalle.

Oli helpottavaa lopulta päästä ulos koneesta, saada matkatavarat, kävellä autoon ja ajaa kotiin. Kiitos. Kivaa oli, ei kun ihan mahtavaa oli... mutta onneksi ollaan kotona, eikä ihan heti tarvitse lähteä uudestaan. Nyt on hyvä näin.

oma Koira kullan kallis