maanantai 20. tammikuuta 2014

tänään ei kukaan vastaa

On se kuulkaa hyvä että ne menee huomenna kouluun... ihan meidän kaikkien takia. Ihan sen takia etten vahingossa vaikka tapa niitä. Ihan vaan sen takia etten oikeasti anna koko laumalle selkäsaunaa.

Ihminen on rajallinen – minäkin, valitettavasti. Ihminen on rajallinen, ja jossakin kohtaa tullaan siihen kohtaan kun raja ylitetään ja aikuinen siirtyy sinne kolmevuotiaan tasolle. Siitäkin huolimatta että järki sanoo että niitä jännittää huominen koulupäivä, ja että ne on edelleen väsähtäneitä lomailusta ja matkustamisesta ja lentämisestä.

Järkevämpi tyyppi olis jättänyt kaikkien asioiden hoitamisen tuonnemmaksi. Järkevämpi tyyppi olisi keskittynyt lähinnä selviytymään, mutta mä en tunnetusti olo kovin järkevä to-do-listojen kanssa. Näinpä tänään hoidettiin mun vapaaehtoistyöasioita, lääkäreitä, nettikoulutuksia, apteekkeja ja tärkeitä puheluita sinne ja tänne...





Aamu oli viiden jälkeen. Mun päreet paloi lopullisesti kolmen jälkeen – iltapäivällä. Siihen asti yritettiin hyvällä. Yritettiin pahalla. Yritettiin yhdessä tekemällä. Yritettiin jäähyillä. Yritettiin päiväunilla – kukaan ei nukkunut. Yritettiin ulkoilemalla. Yritettiin anelemalla, lahjomalla ja kiristämällä... mikään ei toiminut tänään. Mä rukoilin vuoronperään Jeesusta ja zeniä, anelin itselleni yli-inhimillistä voimaa ja sisäistä rauhaa. En saanut. M etunenässä kolmikko huusi ja riehui ja tappeli.

hyvällä - aamulla me vietettiin M:n epäsyntymäpäivää

Ne huusi ja riehui ja tappeli kotona. Ne huusi ja riehui ja tappeli työterveystoimistossa. Ne huusi ja riehui ja tappeli laboratoriossa. Ne huusi ja riehui ja tappeli kun puhuin puhelimessa, kun seisoin apteekin jonossa, kun me oltiin leikkipuistossa ja kun mä olin lääkärissä. Lääkärissä mun oli vaikeeta kuulla lääkäriä ja lääkärin mua. Ne huusi ja riehui ja tappeli.

leikkipuistossa

Sitten mä lopetin. Lopetin kasvattamisen, anelemisen, huutamisen, komentamisen, lahjonnan ja kiristämisen... lopetin ja päätin nettä oon kuin niitä ei oliskaan. Kävelin autolle yksin – toki ne juoksi perässä. Starttasin auton ja käänsin nupit kaakkoon. Kuulin kuinka ne ensin vaati, sitten huusi ja lopulta kirkui et musiikki on liian kovalla... käänsin lisää volaa stereoihin ja ekaa kertaa tänään mua hymyilytti.


L oli ehtinyt kotiin - olihan se töissä jo ennen seiskaa – ja järkyttynyt M hyppäs isänsä kaulaan valittaen että mutsi on seonnut, se ei enää vastaa...






2 kommenttia:

Kokeillaan miten tää kommentointi sujuu näin... Kerro mitä mietit. Jos et halua rekisteröityä, olet tervetullut laittamaan mulle sähköpostia tahdonasiat@gmail.com, tai kommentoimaan Facebookin kautta.