Siirry pääsisältöön

as good as it gets

Aika aikaansa… en muista että paluu arkeen olis koskaan ollut niin tervetullut kuin tänään. Koulubussiin, kouluun, koulubussista, koulusta, kouluun...

Aamupäivän mietin miksi ihmeessä tulen aina tunkeneeksi lusikkani kaikensortin soppiin ja siinä sivussa väsäsin ansioluettelonrunkoa ja luin vähän Johanneksen evankeliumiakin... vastaan saamaani haasteeseen ja luen – kyllä – raamattua. Johanneksesta kuulemma kannattaa aloittaa ja edetä Luukkaan evankeliumiin. En osaa sanoa. Appi kysyi olenko lukenut raamatun, vastasin että olen lukenut raamattua mutta en raamattua – siis kokonaan.




M makasi auringossa sohvalla... peiton alla, aurinkolasit päässään ja muistutti mua kovasti Isoäidistään – niin kuin niin kovin monta kertaa aiemminkin. Välillä se kävi tekemässä läksyjään ja palasi sitten taas sohvalle. Koulusta se toi mukanaan nivaskan palkintoja ja kunniakirjoja. Tuntuu hullulta että jo viisivuotiaana voi olla ”honor student” – erityisen ansioitunut oppilas. Äitinä, ja ikioman autistini äitinä olen tietysti pakahtua ylpeydestä... siitä että minun erityiseni on erityisen ansioitunut akateemisesti. Se mitä järkeä on pistää viisivuotiaat paremmusjärjestykseen... siitä en osaa sanoa mitään, tai eihän siinä ole mitään järkeä. Otan jokaisen plakaatin kuitenkin vastaan ylpeydellä. Kahdessa tunnissa se on tehnyt jokaikisen kotiin lähetetyn tehtävän, kahden viikon ajalta. Viimeiseksi se lukee mun kanssa, tai oikeastaan mulle kolme kirjaa... sekin oli kotitehtävä. Mä alan uskomaan että ylisuorittaminen on geneettistä, ei opittua.





K sen sijaan kertoo mulle ettei kouluun saa tulla housuissa joissa on vyö. Joskus syksyllä se sanoi että ope oli sanonut ettei ”skinny jeans” ole kouluvaate... missä sen sitten pitää sinne mennä? Yöpaidassako? Farkut ja sammarit on näköjään ruletettu pois laskuista. Eniten mua korpeaa se että saan viestin lapsen kautta. Jos lapsen vaatetuksen kanssa on ongelma, on syytä ottaa yhteyttä allekirjoittaneeseen eikä ruotia asiaa lapselle – kolmevuotiaalle. Toiseksi.... K on erityisoppilaan statuksella erityislapsille suunnatussa, erityisessä opinahjossa. Moni K:n luokkatovereista on edelleenkin vaipassa, K käy kuitenkin itsenäisesti vessassa, eikä koko kouluvuoden aikana ole käynyt yhtään vahinkoa. On opettajatiimin laiskuutta nipottaa siitä että ne joutuu auttamaan mun kolmevuotiasta vyön tai housujen napin kanssa.

O:n koulussa taas... täytin ilmoittautumisen seuraavalle kouluvuodelle, neljä päivää viikossa pre-K –luokalle ja kirjoitin shekin. Kysyin rehtorilta vieläkö luokalle mahtuu... ilmoittautuminen kun on ollut käynnissä jo kaksi viikkoa. Vastaus oli että kyllä meidän lapsille aina löytyy tilaa.


Ihanaa arkea!





Tunnisteet:

Kommentit

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

satunnaisia asioita

Etsiessäni tilastotietoja ihan toiseen asiaan, tuli mieleen että voisin kirjoittaa satunnaisia, enemmän tai vähemmän kiinnostavia asioita täältä Yhdysvaltain länsirannikon pohjolasta, Washingtonin osavaltiosta joka, ehkä Pearl Jamia, Nirvanaa ja Starbucksia lukuunottamatta, on kohtalaisen tuntematon maailmalla.  Aloitetaan maantiedosta ja historiasta. Washingtonin osavaltio sijaitsee Yhdysvaltain länsirannikolla ja ei ole sama asia kuin Washington, DC. Washingtonin osavaltio liittyi unioniin marraskuun 11, 1889 ja on Yhdysvaltain #42 osavaltio. Washington on myös ainoa osavaltio, joka on nimetty presidentin mukaan. Washingtonissa on viisi aktiivista tulivuorta. Niistä korkein on Mount Rainier (kuvassa) jonka huippu kurottaa 4392 metrin korkeuteen. Viimeisin tulivuorenpurkaus tapahtui 2004–2008 Mount Saint Helensin purkautuessa. Noiden vuosien aikana tulivuoresta purkautui arviolta 100 miljoonaa kuutiota laavaa. Vuorta pidetään Yhdysvaltain toiseksi vaarallisimpana tulivuorena....
Lähetä kommentti
Lue lisää

lauran viinikiireet

Kirjoitan tällä kertaa aiheesta josta en itse juuri tule puhuneeksi, en puhu siitä koska kaikkien näiden vuosien jälkeenkin muisto on yhä arka, se on arka kuin huonosti parantunut haava ja sen haavan suola on häpeä. Se on se häpeä, jota kannoin mukanani lapsuuteni, nuoruuteni ja nuoren aikuisuuteni. Häpeä jonka kanssa elin ennen kuin opin erottamaan itseni yksilönä perheestäni, sairauden ihmisestä ja kuoliaaksi vaietun hiljaisuuden kulissien takana totuudesta. Minun lapsuuteni oli totta vaikkei kukaan tiennyt mitä suljettujen ovien takana tapahtui. Miksi tänään? Miksi kaikkien näiden vuosien jälkeen? Miksi ei anna menneiden vaan olla menneitä? Siksi että tänä aamuna höräisin aamukahvini väärään kurkkuun ja sen sumpin mukana ilmeisesti pussillisen herneitä nenään lukiessani Helsingin Sanomien kolumnia jossa Laura Friman kertoo meille että hänellä on alkoholiongelma – Laura on siis alkoholisti.  Aina meille tulee tää viinikiire, sanoo lapseni – Minulla on alkoholiongelma, ja aion teh...
6 kommenttia
Lue lisää

valokuvissa kaikki on aina hyvin

Jokin aika sitten sain blogiini kommentin, joka jäi kummittelemaan mun mieleen. Kommentti oli ystävällinen ja lyhyt. Se ei haastanut mihinkään, oikeastaan se oli pelkkä toteamus, jossa kirjoittaja sanoi: ”Mä haluaisin elää sun elämää!” Nopeasti voisi vastata, että niin minäkin, mutta jäin silti miettimään sitä mielikuvaa, joka tulee vastaan niin sosiaalisessa mediassa kuin täällä blogissakin. Vuosi 2023 oli monella tapaa haastava, ei raflaavan katastrofaalinen, mutta ehkä enneminkin sellainen hiljaisen haastava. Kukaan ei kuollut – paitsi kissa – ei edes melkein. Kukaan ei sairastunut vakavasti – paitsi koira, mutta sekin on hallinnassa. Kaikki on ihan hyvin, vaikka oli hetkiä, kun teki mieli heittää hanskat tiskiin. Toisaalta vuosi oli myös ihana, ja kun katsoin taaksepäin, keräillen kuvia tähänkin kirjoitukseen ajattelin, että mulla on tosiaan aika ihana elämä. Olemme monessa etuoikeutettuja ja moni antaisi varmasti paljon saadakseen elää sellaista elämää kuin ne valokuvien tarinat k...
Lähetä kommentti
Lue lisää