Siirry pääsisältöön

kuin ryhävalas vedessä

Mä oon aina ollut uimari. On ollut aika kun uin useamman kerran viikossa parikilsaa kerrallaan... siitä ajasta on ihan kamalan kauan, parikymmentä vuotta. Vesi on mulle hyvä elementti, se tuntuu hyvältä, silloinkin kun se ei ole kemiallisesti tasapainotettua ja 28C:sta. Se tuntuu hyvältä meressä ja järvessä, jopa alle parikymmentäasteisena... jossakin vaiheessa se vaan jäi, ja uiminen liittyi lähinnä kylpyammeeseen. Kyllähän mä sitä tänne muutettuakin mietin ja siks jopa palkkasin itseni kuntosalille töihin... loppupeleissä olin se hyvä fitness työntekijä joka ei käyttänyt oman talon tarjontaa lainkaan koska olin töissä-töihin-töistä.

Mä jotenkin kuvittelisin että mun ahaaelämys liittyi kahteen asiaan, ensinnäkin L tekee sellaista työtä nykyään että se jopa pyörähtää aina välistä kotonakin... muutenkin kuin nukkumassa ja toiseksi, M nukkuu yönsä ja O:kin heräilee korkeintaan satunnaisesti.

Meidän lomalla M oppi uimaan ja me oltiin yllättäin siinä kohdassa et sitä varmaan pitäis viedä uimaan, edes satunnaisesti, jotta opittu taito ei painu unholaan. Mä huomasin tutkailevani vahtareita ja päätyväni aina enemmän tai vähemmän samaan lopputulokseen... ilman jäsenyyttä uiminen olis ihan kamalan kallista. Jäsenyys taas edellyttäis sitä että sitä myös käytetään ja sen käyttäjän pitäis olla kai mä. 
Tähän mennessä liikunnan este, joo este – ei hidaste – on ollut tähän asti se et kuntosalien lapsiparkit maksaa keskimäärin noin $8/tunti/lapsi x3 = $36/kerta. Oon siis työntänyt asian totaalisen taka-alalle ja ajatellut et katsotaan sit kun kaikki kolme on samaan aikaan koulussa... ehkä jo syksyllä 2014, viimeistään kuitenkin syksyllä 2016. Kotona en jaksa – en jaksa – jumpata videon kanssa tai edes Wiin, etenkään kun mulla on kolme sangen epävakaata lisäpainoa itse valitsemissaan kohdissa. Lenkkeily säkkipimeässä aamussa tai illassa, ei sekään kuulostanut kovin houkuttelevalta. 
Se ahaa-elämys tuli uima-allasaikataulupaperilappusen muodossa... Hei mut täällähän on aikuisten uintiaika klo 05:00 alkaen, jokaisena aamuna, seitsemän päivää viikossa. Mähän voisin taas aloittaa uimisen...



Näinpä hiippailin ennen kuutta alakertaan, hyppäsin L:n autoon ja luistelin sumussa ja jäässä mäen alas. Muutamaa minuuttia jälkeen kuuden hyppäsin altaaseen ja uin... Viiden minuutin kohdalla olin aika varma siitä että jaksan nuida altaan korkeintaan kahdesti päästä päähän, tai että olen unohtanut miten uidaan ja saatan hukkua. Mietin huomaisko kukaan näistä aamun kuntouimareista jos mä vajoaisin altaan pohjaan...

Vähän jälkeen seitsemän olin takaisin kotona laittamassa jannuille aamiaista ja odottamassa et M herää. Alle puolessotoista tunnissa olin ajanut altaalle, uinut altaan parikymmentä kertaa edestakaisin, pysynyt pinnalla ja palannut kotiin... pakko sanoa, olen aika ylpeä itsestäni. Ennen kaikkea onnellinen siitä että pääsen takaisin omaan elementtiini – veteen. Ekan lähdettyä kouluun ja kahden muun tapellessa palapeleistä tipautan silmätipat silmiin ja ryhdyn shoppailemaan uimalaseja.


5:56

laaksossa on taas sumuisaa

ei tartte olla yksin


jo pelkkä kävely tätä kujaa pitkin ON ahdistavaa

done ja takaisin autossa




eikä kukaan edes huomannut et mä puutuin





Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

lauran viinikiireet

Kirjoitan tällä kertaa aiheesta josta en itse juuri tule puhuneeksi, en puhu siitä koska kaikkien näiden vuosien jälkeenkin muisto on yhä arka, se on arka kuin huonosti parantunut haava ja sen haavan suola on häpeä. Se on se häpeä, jota kannoin mukanani lapsuuteni, nuoruuteni ja nuoren aikuisuuteni. Häpeä jonka kanssa elin ennen kuin opin erottamaan itseni yksilönä perheestäni, sairauden ihmisestä ja kuoliaaksi vaietun hiljaisuuden kulissien takana totuudesta. Minun lapsuuteni oli totta vaikkei kukaan tiennyt mitä suljettujen ovien takana tapahtui. Miksi tänään? Miksi kaikkien näiden vuosien jälkeen? Miksi ei anna menneiden vaan olla menneitä? Siksi että tänä aamuna höräisin aamukahvini väärään kurkkuun ja sen sumpin mukana ilmeisesti pussillisen herneitä nenään lukiessani Helsingin Sanomien kolumnia jossa Laura Friman kertoo meille että hänellä on alkoholiongelma – Laura on siis alkoholisti.  Aina meille tulee tää viinikiire, sanoo lapseni – Minulla on alkoholiongelma, ja aion tehdä a

satunnaisia asioita

Etsiessäni tilastotietoja ihan toiseen asiaan, tuli mieleen että voisin kirjoittaa satunnaisia, enemmän tai vähemmän kiinnostavia asioita täältä Yhdysvaltain länsirannikon pohjolasta, Washingtonin osavaltiosta joka, ehkä Pearl Jamia, Nirvanaa ja Starbucksia lukuunottamatta, on kohtalaisen tuntematon maailmalla.  Aloitetaan maantiedosta ja historiasta. Washingtonin osavaltio sijaitsee Yhdysvaltain länsirannikolla ja ei ole sama asia kuin Washington, DC. Washingtonin osavaltio liittyi unioniin marraskuun 11, 1889 ja on Yhdysvaltain #42 osavaltio. Washington on myös ainoa osavaltio, joka on nimetty presidentin mukaan. Washingtonissa on viisi aktiivista tulivuorta. Niistä korkein on Mount Rainier (kuvassa) jonka huippu kurottaa 4392 metrin korkeuteen. Viimeisin tulivuorenpurkaus tapahtui 2004–2008 Mount Saint Helensin purkautuessa. Noiden vuosien aikana tulivuoresta purkautui arviolta 100 miljoonaa kuutiota laavaa. Vuorta pidetään Yhdysvaltain toiseksi vaarallisimpana tulivuorena.  Kaskadi

2.000

On ehkä osuvaa, tai sitten ei, että kahdestuhannes kirjoitus keskittyy suomen kieleen ja vähän suomalaisuuteenkin. Siihen kauniiseen ja rakkaaseen, kieleen jota minun omat lapseni eivät puhu. Kieleen, joka minun lasteni mielestä on lähinnä aika sekava, sillä miten kukaan voi tietää onko kuusi tulessa vai kakussa kuusi siivua. Näiden vuosien aikana olen todennut että on aiheita jotka kiinnostavat lukijaa vuosi toisensa jälkeen. Sellaisia ovat koulujärjestelmä, ihan tavallinen arki ja sitten juuri tämä, kysymys lasten kielitaidosta ja meidän kotikielestä.  Ylläoleva keskustelu käytiin meidän ystävien teinin kanssa. Nämä lapset ovat syntyneet Suomessa, molemmat vanhemmat ovat suomalaisia ja lapset ovat käyneet suomikoulua vuosia. Silti englanti on heilläkin se vahvempi kieli.  Tämä ja monia samankaltaisia keskusteluita käydään niissä perheissä, joissa lapset kasvavat kaksi, tai useampikielisessä kodissa, maassa, jossa valtakieli ei ole suomi. Mitä vanhemmaksi lapset kasvavat sitä enemmän