keskiviikko 29. tammikuuta 2014

entä jos?

Keskiviikkoaamuisin, siellä klinikan odotushuoneessa kokoontuu ryhmä vertaisia. Alunalkaen toisilleen totaalisen tuntemattomia vanhempia, enimmäkseen äitejä, yksi isä. Me kaikki istutaan siellä odotushuoneessa aamuyhdeksästä yhteentoista, useimmat samasta syystä kuin mä, terapiassa käyviä lapsia on kaksi ja terapiat ja lapset vaihtuu 50 minuutin välein. 50 minuutissa ei tässä kaupungissa, keskiviikkoaamuna pääse kovin pitkälle. Eka tunti me siis istutaan kaikki yhdessä siellä odotushuoneessa ja koska kaikkien kullannuiput on joko toimintaterapiassa, sosiaalistentaitojen ryhmässä tai parhaassa tapauksessa molemmissa – M ja sen ystävät R ja K – on oletettavaa että lasten haasteet ovat myös jotakuinkin yhtäläisiä. Yhdellä enemmän sitä ja vähemmän tätä, toisella vähän keskimääräistä isommat haasteet ja kolmannella taas... Toisen tunnin aikana osa lähtee ja osa jää.

Näistä aamuhetkistä on ajan kanssa kasvanut mulle tärkeitä ja voisin kuvitella etten ole ainoa... Se on vähän kuin AA-kerhossa – tai mistä mä tiedän, en oo koskaan AA-kerhossa käynyt – ensin käydään läpi tuoreimmat kuulumiset, siitä siirrytään uusimpiin haasteisiin ja joskus saavutettuihin voittoihin. Yhdessä tuupitaan toisiamme eteenpäin... ootko kokeillut? Soita tälle, se oli hyvä... Meillä toimi tosi hyvin... Onko kellään kokemusta? Miten tekisit tän? Meillä on nykyään aina... Naturopaatti väitti näin... Opettaja on ihan urpo jne.

Kahden tunnin ajan on ihan normaalia löpistä omien lasten kummallisuuksista. Kahden tunnin aikana saa ihan vapaasti jakaa muitten kanssa oman elämän haasteita ilman että muut kuulijat ajattelee a) että liioittelen tai b) että mun tarkoituksena on painaa niitten haasteita alas korostamalla meidän takkuja.


Tänään erilaisten terapiavaihtoehtojen, psykologien, ruokavalioiden, käytösongelmien ja luontaishoitojen rinnalla kävi keskustelu siitä kirjasta... siitä mitä mäkin aloitin lukemaan, siitä minkä luettuaan yksi äiti marssi lääkäriin ja testijaksojen jälkeen käveli ulos autistinkirjolaisena itsekin. Kaikki me oltiin samaa mieltä siinä... siitä että autismi, ADHD ja monet muutkin on pääasiallisesti geneettisiä ja että nää tarinat tavislapsista joista yhtäkkiä tuli autisteja tai muuten neurologisesti erilaisia rokotteiden, lisäaineitten, maitotuotteiden tai gluteiinin takia on ihan pelkkää potaskaa. Joo moni saa näistä ja näiden välttämisestä helpotusta, yksi enemmän, toinen vähemmän, kolmas ei ollenkaan... Kuitenkin kaikkien osallistuneitten mielestä päällimmäinen syy oman lapsen erilaisuuteen löytyy niistä odotushuoneiden tuoleista ja päivän kysymys oli – Olenko minäkin autisti? Saisinko minäkin diagnoosin?

omani ostin täältä

2 kommenttia:

  1. Tässä myös kirja, joka kaikkien autismista kiinnostuneiden ja sen kanssa kamppailevien kannattaa lukea! Oikeastaan suosittelen sitä kaikille maailman vanhemmille, lasten kanssa työskenteleville ja ihmisille ylipäänsä :). Kirja on suomennettu ja osui itselleni käteen kirjaston pikalainahyllystä eilen..
    http://jacobbarnett.com/the-spark.html
    http://lueihminen.blogspot.fi/2013/08/ihmeellinen-mieli-kristina-barnett.html

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Valtaosa näistä autismia koskevista kirjoista on suunnattu autististen lasten vanhemmille. Kirjallisuutta oon lukenut paljon silloin M:n diagnoosin yhteydessä alkaen ihan ammattikirjallisuudesta, kulkien kasvatusoppaiden ja kikkakolmosten kautta ihan päiväkirjoihin ja kaunokirjallisuuteen... Autismista itsessään on valtaosalla autististen lasten vanhemmista ihan valtavasti tietoa, Ongelma on sen saman tiedon soveltaminen aikuiseen, omaan itseen... ihan toimivaan ja toiminnalliseen henkilöön joka kuitenkin tunnistaa itsessään ihan valtavasti omaa lastaan ja sen erityispiirteitä.

      Poista

Kokeillaan miten tää kommentointi sujuu näin... Kerro mitä mietit. Jos et halua rekisteröityä, olet tervetullut laittamaan mulle sähköpostia tahdonasiat@gmail.com, tai kommentoimaan Facebookin kautta.