torstai 23. tammikuuta 2014

ne on suuri siunaus, ne on lahja

Ne sanoo et lapset on lahja. Ne sanoo et jokainen uusi elämä on suuri siunaus. Tosiasiassa lapsesta tulee suuri lahja vasta siinä vaiheessa kun sen lapsen saaminen lakkaa olemasta itsestäänselvyys. Useimmille lapsi, tai lapset ihan yhtälailla kuuluu siihen sisäiseen suunnitelmaan. Siihen missä kasvetaan aikuiseksi, opiskellaan, rakastutaan, mennään naimisiin, saadaan unelmien työpaikka, hankitaan koira ja sitten... kaksi lasta – tyttö ja poika.

Siinä ei ole mitään pahaa. Ihminen on rakennettu niin. Elämä on kiertokulkua ja lapset kuuluu siihen. Kuinka moni meistä osaa ajatella puolisoaan suurena lahjana? Sitä tyyppiä joka tekee aina niin tai näin, sitä joka ei vie koskaan roskia tai vie ne ihan liian usein. Se tyyppi joka nipottaa siitä tais tästä, tai joka ei nipota koskaan mistään... Käsi sydämellä, ajatteletko päivittäin miten iso lahja se tyyppi on? Muistatko kaikkia niitä joiden puoliso on kuollut tai jättänyt? Pettänyt?

Keskimäärin rohkenisin siis väittää että useimmille jälkikasvu on itsestäänselvyys. Se on itsestäänselvyys siihen asti kunnes se lakkaa olemasta sellainen ja kokemuksesta tulee väistämättä traumaattinen, kipeä. Se jättää jälkensä, ikuisen muiston.

Aina säännöllisesti mä huomaan, yllättäin, kaiken kaaoksen keskellä ja useimmiten vielä ihan random tilanteessa... siis ei silloin kun elämä tuoksuu pullalta ja vaaleanpunaisessa tinakuoressa olevalta sydänsuklaalta, tajuan katsovani omiani ja miettiväni – edelleen melkein kuuden vuoden jälkeen – hämmentyneenä, että ne ihan oikeesti on mun. Ne on mun omia, ikiomia lapsia. Musta tulleita ja omalla tavallaan täydellisiä. Edelleen ajatus tuntuu jotenkin niin uskomattomalta että tunne on käsinkosketeltava.

Tänään mä kävelin niitten perässä kotiin koulubussilta ja tajusin yhtäkkiä katsovani niitä ja miettiväni että ne ihan oikeesti, siis ihan aikuisten oikeasti on mun – ikiomia. En voi olla miettimättä miten mua on voinut mitenkään kohdata niin suuri onni, miten ihmeessä mä – just mä – olen saanut kolme lasta.

ne on MUN - lauma
Klinikalla eilen M:n terapeutti, se Iloinen joka on M:n erityisopen Rva Enkelin mielestä ihmeidentekijä, se oli yllättäin raskaana. Tai siis ennen joulua, vikalla viikolla ennen taukoa mietin et voiskohan se olla mutta oli selkeästi liian varhaista kysyä. Keskiviikkona se oli hyvin raskaana. Niin raskaana et mietin että koskakohan se vauva syntyy... Yllättäin huomasin ajattelevani et odottaiskohan se kaksosia.

Kaksosiahan se, raskausviikolla 16. Hämmentyneenä ja peloissaan. Kotona seitsemänvuotias, muistoissa tapaturmaisesti kuollut kaksivuotias poika, kaksi kohdunulkoista ja yksi keskenmeno. Kyyneleet silmissä se kertoi uutisensa ja kaikesta mahdollisesta ja mahdottomasta mitä mielessä liikkui... Keskustelu alkoi mun reaktiosta: ”Onneksi olkoon, ihanaa!!! Siitä tulee ihan mahtavaa teidän perheelle... miten mahtavia uutisia... pääsette osalliseksi jostakin erilaisesta, syvemmästä, kokonaisemmasta... ultimate perhe-elämys...jotain erilaista ja aivan käsittämättömän ihmeellistä.”

Olin kuulemma ensimmäinen. Muut olivat ottaneet osaa, olleet kauhuissaan. Muistaneet muistuttaa miten haastavaa ja vaikeaa on olla monikkovanhempi. Miten ekasta vuodesta ei jää mitään muistoja, siis jos siitä nyt ylipäätään selviää hengissä. Ja se raskausaika... yhtä tuskaa, ihan kamalaa, ihan varmasti ja väistämättä keskoset, todennäköisesti pienipainoiset... tuskin jäävät edes henkiin...


Lupasin viedä Iloiselle oman raamattuni, sen jonka mukaan elin ja hengitin ne kuukaudet kun kasvattelin noita kahta jannua maaten sohvalla vaakatasossa, jatkuvista supistuksista ja väsymyksestä puolikuolleena. Niin peloissani etten uskaltanut edes haaveilla kahdesta elävästä, saati terveestä lapsesta. Kirjasta joka piti mut järjissäni kun lähinnä pelkäsin pahinta ja odotin kauheinta, ja jokainen päivä oli suuri voitto. Tuskin uskalsin hengittää... Lupasin seistä vieressä ja valaa uskoa, pitää kädestä kiinni ja vakuuttaa että tästä tulee vielä hyvä, oikein hyvä. Sanoin että mulle saa soittaa ihan koska vaan, kerroin kuinka pojat syntyi keskosina, yli kolmekiloisina keskosina... Sen kirjan välistä löytyi kuva, viimeisiä ultrakuvia O:sta, päivätty toukokuun 26. viikko ennen syntymää... ”B” – tosin tässä kuvassa oli jo ihan oikea nimikin ”O”. Suuri lahja.



tätä mä katselin ja laskeskelin... päiviä ja viikkoja


2 kommenttia:

  1. En ole menettänyt lasta, eikä lapsen saaminenkaan ole ollut minulle vaikeaa. Sen sijaan olen menettänyt veljeni nuorena onnettomuudessa ja isäni itsemurhan kautta ennen lapseni syntymää. Pidän lastani suurena lahjana, samoin miestäni ja kaikkia rakkaitani. Elämä ja elossaoleminen ylipäätään on minulle kaikkea muuta kuin itsestäänselvyys. Joka ilta silitän nukkuvaa poikaani ja kiitän tästä päivästä jonka saimme olla yhdessä. Menettämisen pelko on minussa vahvana, siksi kai suhtaudun näin. Lapsensa menettäneitä mietin usein, en pysty edes kuvittelemaan mitä se on, voin vain arvailla ja todeta miten vahvoja ihmiset ovat, kaikkein heikoimmillaankin. Ja samalla tiedostan että kaikki eivät ole vahvoja, kaikki eivät jaksa jatkaa elämäänsä koettuaan liikaa. Kiitos blogistasi! /Minna

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ehkä se onkin niin että vasta kun jotakin menettää, tai ei saa vaikka tahtois ymmärtää sen arvon? Minäkin tiedän ja ymmärrän ettei kaikki vaan jaksa... vahvuus on musta aina ollut jotenkin pelottava tai väärä ilmaisu... en koe itseäni vahvaksi, oon ajatellut etten saanut muita vaihtoehtoja ja jos olisin saanut valita olisin varmasti valinnut toisin, monessakin kohdassa. Onneksi kukaan ei kuitenkaan saa näitä asioita itse päättää.

      Poista

Kokeillaan miten tää kommentointi sujuu näin... Kerro mitä mietit. Jos et halua rekisteröityä, olet tervetullut laittamaan mulle sähköpostia tahdonasiat@gmail.com, tai kommentoimaan Facebookin kautta.