Siirry pääsisältöön

tukevasti juurtunut

Kaksikulttuurisuuden tutkija Sirpa Tuomainen puhui viisaita Hesarin haastattelussa. Juttuun oli onnistuttu kiteyttämään loistavasti kokemus ulkosuomalaisesta – ainakin amerikkalaisesta ulkosuomalaisesta – naiseudesta, siitä miltä tuntuu olla kahden kulttuurin sisällä. Ensin hymyilin itsekseni niitä jutun muumiastioita ja mariskooleja, onhan ne mullekin se suomalaisuuden ydin nykyään enemmän kuin suomalainen koulujärjestelmä tai yhteiskunta, olenhan saanut siitä jopa kritiikkiä. Silloin en tajunnut miksi se aiheutti närää, nyt ymmärrän ehkä paremmin että on mahdotonta katsoa suomalaisuutta mun näkökulmasta jos ei ole sitä kokenut. Ulkosuomalainen identtiteetti kun on väistämättä erilainen, ainakin siinä vaiheessa kun ulkomaanvuosia on takana jo reilusti toistakymmentä. Enhän mä enää edes tiedä minkälaista Suomessa on. 

Tuomainen jakoi ulkosuomalaisuuden tavallaan kolmeen kategoriaan riippuen adaptoitumisen asteesta, samalla kuitenkin myöntäen että rajat on veteen piirrettyjä. Omassa elämässä on helppo allekirjoittaa Tuomaisen totuus. Kuulun itse siihen kolmanteen ryhmään, siihen joka on päättänyt sopeutua ja mukautua, amerikkalaistua. Suomalainen identiteetti elää lähinnä kielessä ja esineissä. En kaipaa Suomeen vaikka olen suomalainen.

Monet ystävät surffaavat kahden kulttuurin välillä pitäen tiukasti kiinni monesta sellaisesta josta olen itse luopunut tai joita mulla ei koskaan ollutkaan, kesälomista Suomessa, reissumiehestä pakastimessa, Fazerin suklaasta, suomalaisista juhlista; vapusta ja juhannuksesta. Jos joku ei erikseen kutsu viettämään jompaa kumpaa ei niitä tule edes muistettua. Reissumies ja suklaa putosivat matkasta jossakin vaiheessa. Kesällä olen ollut Suomessa viimeksi vuonna 2002, se oli se viimeinen kesä, se jolloin me ajettiin pyörällä pitkin Lauttasaarta kesäöisin. Se oli hieno kesä, sellainen elokuvien onnellinen kesä.

Se kolmas ryhmä, ne jotka pitää kiinni suomalaisuudestaan ja kieltäytyvät sopeutumasta, ne harvemmin viihtyy kovin pitkään. Kun törmään siihen suomalaiseen naiseen jolla on kovin vahvoja mielipiteitä, joka näkee täällä vain ne huonot puolet, ja jonka mielestä maitokin maistuu pahalta, kohautan harteitani ja jatkan eteenpäin. Ei kannata jäädä väittelemään. Osa näistäkin naisista myöntää kuitenkin sitten joskus – jo Suomeen palattuaan – salaa kaipaavansa takaisin tänne.

En koe oloani irralliseksi. Ehkä irrallisuuden tunne katosi siinä vaiheessa kun tajusin etten palaisi Suomeen edes silloin jos jäisin yksin, vai oliko se silloin kun lakkasin näkemästä päiväunia Stockmannista tai Succesin korvapuustista? Kuulun tänne, olen juurtunut tukevasti.


Suosittelen lukemaan artikkelin. Se kolahti.



Kommentit

  1. Riippuu varmasti ihmisestä, mutta itsellä ei ole vaikeutta sopeutua uuteen paikkaan nopeastikin. On rikkaus tietää ja tuntea muita yhteiskuntamalleja kuin se oma.

    Kritisoin joskus tätä usa:n nettipankkisysteemiä blogissani ja sinä näit sen niin, etten ole vielä sopeutunut tänne ja siksi kritisoin. Muista, että vaikka joku valittaisikin asioista täällä, ei se merkitse ettei ole sopeutunut. Kanssasisarien kanssa on päinvastoin hauskaa vähän naureskella paikallisille jutuille. Tuskin tänne kukaan muuttaa kukaan sellainen, joka näkee täällä vain huonoja puolia.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jossakin vaiheessa vaan tulee siihen kohtaan että se jatkuva naureskelun tarve lakkaa. Edelleen pysyn kannassani sen suhteen että täkäläinen pankkisysteemi on varsin toimiva, ainakin omalla kohdalla.

      Poista
  2. Tule joskus seuraamaan juttuja USA:n suomalaiset fb sivulle, niin saat laajan kuvan siitä minkälaisia mietteitä täällä maassa asuvilla on. Ryhmässä on melkein 1300 jäsentä ja monet asuneet täällä vuosikymmeniä. Keskustelemme paljon Suomen ja USA:n välisistä eroista ja keskustelut ovat erittäin mielenkiintoisia.
    Sinulla on voinut lakata naureskelun tarve, mutta ei monella muulla. Mä naureskelin eilen oikein suureen ääneen kun vein kindergarteniin henkilökohtaisesti käsin täytettyjä lippulappusia ja vielä sähkölaskunkin todisteeksi siitä, että me asutaan tässä osoitteessa. Mä olisin paljon mieluummin hoitanut sen netissä ja tunnistautunut pankkitunnuksilla. Mutta, maassa maan tavalla. Ei se niin vakavaa ole.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kuuluin aikanaan ryhmään ja erosin kun se ei kiinnostanut. Kyllä mulla on ystäviä jotka jaksaa naureskella, itse en vaan jaksa.

      Maassa tosiaan maan tavalla, ihan hyvin ne lapset sinne kouluun saadaan näinkin.

      Poista
  3. Hmm, kyllä mä naureskelen Suomessakin ihan samanlaisille jutuille, olen naureskellut siitä asti, kun täältä v. 98 lähdin. Mutta toisaalta en nyt koekaan olevani tänne kovin juurtunut. En tiedä todistaako se mistään mitään :)

    Mutta joo, muistan kyllä sen vaiheen, kun huomasi, ettei Suomesta tuleville ystäville enää antanut sitä pitkää ostoslistaa. Voi olla, että kahvin joi edelleen muumimukista, se vain lakkasi olemasta "muumimuki". Sit kun oli edessä paluumuutto Suomeen, luulin tietenkin, että raahaan puoli Kreikkaa mukaani...muuttokuormassa raahasinkin, mutta sen jälkeen en oo enää kaivannut sieltä mitään. Tai kaipaan sitä elämää kipeällä tavalla, mutta en niin, että haluaisin raahata sieltä jotain palasia ja yrittää rakentaa sitä elämää tänne.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sopeutumista on monenlaista ja monen tasoista. Itselle se sopeutuminen on tavallaan just sitä ettei enää tarvitse kynsin ja hampain roikkua kiinni siinä vanhassa, oli se vanha sitten Suomessa tai jossakin muualla.

      Poista
  4. Hyvä blogikirjoitus sekä artikkeli. Sopeutuminen on luonnollisesti yksilöllistä ja toiset eivät välttämättä kai sopeudu koskaan uuteen kulttuuriin. Myönnän kuuluneeni "maito on pahaa"- ryhmään ja naureskelleeni isoon ääneen sikäläisille asioille sekä heidän tapoihinsa hoitaa asiat. Kunnes kahden vuoden kuluttua huomasin, että aloin Suomessa käydessä ihmisten vitsaillessa jenkkikulttuurille, närkästymään ja puolustamaan heidän toimintatapojaan. Kolmen vuoden kohdalla kukaan meistä ei olisi enää halunnut lähteä takaisin kotimaahan, "ei vielä". Työpaikan takia paluu Suomeen ja kaksi vuotta siellä, sai vieläkin meidät varmasti päivittäin ääneen kaipaamaan asioita USA:sta. Vesi tulee kielelle ajatellessani karjalanpiirakoita, mutta myös ostoslista lomilla Suomesta meren taakse on ollut myös aika pitkä. Täällä Aasiassa eletään kuherruskuukautta ja kulttuurishokki iskee jossain vaiheessa varmasti päin kasvoja, toivottavasti olemme jo siinä vaiheessa menossa suoraan itää kohti ;) Vaikka itse pidän Suomen toimivaa nettipankkisysteemiä varsin kätevänä, toissapäivänä ääneen kaipailin kuinka shekkivihko olisi kätevä ja tarpeellinen täällä! Puolensa kaikella :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mielenkiinnolla luen ja seuraan teidän sopeutumista taas uuteen. Uskoisin että mulle itselleni olis vaikeeta sopeutua Aasiaan ja toisaalta tiedän perheitä jotka sieltä lähdettyään ovat palanneet taas takaisin sinne... :)

      Poista
  5. Hyvä kirjoitus ja artikkeli sen pohjalla. Maassa maan tavalla, todellakin. On hyödyllistä sopeutua uuden kotimaansa systeemeihin, jos meinaa viihtyä. :) Hyvittavaa kyllä, musta tuntuu että mun äidin Marimekko-innostus on voimistunut jenkkehin muuton jälkeen, nyt oikeen hamstraa Suomessa käydessään Marimekkoa ja kivituikkuja.

    Saako kysyä ootteko hakeneet usan kansalaisuutta? Ja kauanko ootte siellä asuneet? Mun porukat muutti usaan 7,5 vuotta sitten ja ovat kansalaisiakin jo. Onneks ovat pian eläkeiässä, jolloin viettävät aikaa enemmän Suomessakin. Ja jospa mekin taas joskus pystytään/uskalletaan matkustaa sinne päin tällä laumalla. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Muutettiin tänne joulukuussa 2002 ja ollaan oltu kansalaisia lokakuusta 2009.

      http://tahdonasiat.blogspot.com/2014/07/proud-to-be-american.html

      Poista
    2. Kävin lukemassa tuon tekstisi, kiitos linkityksestä. :) Mielenkiintoista lukea miten muiden kansalaisuusprosessit ovat edenneet. Sisko just valmistautuu siellä Seattlessa noihin haastatteluihin. Ei vaikuttanut kovinkaan monimutkaiselta tuo haastattelun sisältö, onneksi. :D
      Samalla lukaisin silmiini osuneet kirjoituksesi teidän perheen kielipolitiikasta. Kiitos niistä. Antoi uutta näkökulmaa mietteisiini monikielisyyden tukemisen haasteista.

      Poista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

lauran viinikiireet

Kirjoitan tällä kertaa aiheesta josta en itse juuri tule puhuneeksi, en puhu siitä koska kaikkien näiden vuosien jälkeenkin muisto on yhä arka, se on arka kuin huonosti parantunut haava ja sen haavan suola on häpeä. Se on se häpeä, jota kannoin mukanani lapsuuteni, nuoruuteni ja nuoren aikuisuuteni. Häpeä jonka kanssa elin ennen kuin opin erottamaan itseni yksilönä perheestäni, sairauden ihmisestä ja kuoliaaksi vaietun hiljaisuuden kulissien takana totuudesta. Minun lapsuuteni oli totta vaikkei kukaan tiennyt mitä suljettujen ovien takana tapahtui. Miksi tänään? Miksi kaikkien näiden vuosien jälkeen? Miksi ei anna menneiden vaan olla menneitä? Siksi että tänä aamuna höräisin aamukahvini väärään kurkkuun ja sen sumpin mukana ilmeisesti pussillisen herneitä nenään lukiessani Helsingin Sanomien kolumnia jossa Laura Friman kertoo meille että hänellä on alkoholiongelma – Laura on siis alkoholisti.  Aina meille tulee tää viinikiire, sanoo lapseni – Minulla on alkoholiongelma, ja aion tehdä a

2.000

On ehkä osuvaa, tai sitten ei, että kahdestuhannes kirjoitus keskittyy suomen kieleen ja vähän suomalaisuuteenkin. Siihen kauniiseen ja rakkaaseen, kieleen jota minun omat lapseni eivät puhu. Kieleen, joka minun lasteni mielestä on lähinnä aika sekava, sillä miten kukaan voi tietää onko kuusi tulessa vai kakussa kuusi siivua. Näiden vuosien aikana olen todennut että on aiheita jotka kiinnostavat lukijaa vuosi toisensa jälkeen. Sellaisia ovat koulujärjestelmä, ihan tavallinen arki ja sitten juuri tämä, kysymys lasten kielitaidosta ja meidän kotikielestä.  Ylläoleva keskustelu käytiin meidän ystävien teinin kanssa. Nämä lapset ovat syntyneet Suomessa, molemmat vanhemmat ovat suomalaisia ja lapset ovat käyneet suomikoulua vuosia. Silti englanti on heilläkin se vahvempi kieli.  Tämä ja monia samankaltaisia keskusteluita käydään niissä perheissä, joissa lapset kasvavat kaksi, tai useampikielisessä kodissa, maassa, jossa valtakieli ei ole suomi. Mitä vanhemmaksi lapset kasvavat sitä enemmän

satunnaisia asioita

Etsiessäni tilastotietoja ihan toiseen asiaan, tuli mieleen että voisin kirjoittaa satunnaisia, enemmän tai vähemmän kiinnostavia asioita täältä Yhdysvaltain länsirannikon pohjolasta, Washingtonin osavaltiosta joka, ehkä Pearl Jamia, Nirvanaa ja Starbucksia lukuunottamatta, on kohtalaisen tuntematon maailmalla.  Aloitetaan maantiedosta ja historiasta. Washingtonin osavaltio sijaitsee Yhdysvaltain länsirannikolla ja ei ole sama asia kuin Washington, DC. Washingtonin osavaltio liittyi unioniin marraskuun 11, 1889 ja on Yhdysvaltain #42 osavaltio. Washington on myös ainoa osavaltio, joka on nimetty presidentin mukaan. Washingtonissa on viisi aktiivista tulivuorta. Niistä korkein on Mount Rainier (kuvassa) jonka huippu kurottaa 4392 metrin korkeuteen. Viimeisin tulivuorenpurkaus tapahtui 2004–2008 Mount Saint Helensin purkautuessa. Noiden vuosien aikana tulivuoresta purkautui arviolta 100 miljoonaa kuutiota laavaa. Vuorta pidetään Yhdysvaltain toiseksi vaarallisimpana tulivuorena.  Kaskadi