Siirry pääsisältöön

irtiottoja

Mielessä taas ihan liian monta asiaa... tarttuako yhteen, kahteen, viiteen vai ihan kaikkeen. Syventyäkö vai raapaista vaan nopeasti pinnalta.

Puutarha – kasvimaa – pursuaa tomaatteja ja kurkkua. Pitäis ryhdistäytyä ja leipasta, joo leipasta ei leipoa kun ei se nyt niin iso homma ole, kesäkurpitsakakkuja... veikkaan et niitä tulee kevyesti viisi tai kuusi noista kurpitsoista, riittää pakkaseenkin koulueväiksi. Huomaan ettei meillä oo munia, päädyn pakastamaan kurpitsaraasteen... siitä riittää kahdeksaan leipään. 



Aamupäivä meni kirkossa. Sillä aikaa L pesee meidän lattiat. Ekaks vapaaehtoisena pääopena kaksvuotiaitten luokassa – ekan jumalanpalveluksen ajan - ja sit vapaaehtoisena tervehtijänä ja lopulta siellä jumalanpalveluksessa. Kaksveet on kaksveitä, ja just sellaisia kuin kaikki tietää niitten olevan. Mun mielestä lapset on parhaimmillaan kolmenvuoden paremmalla puolella eli ei nyt varsinaisesti mun lempipuuhaa, mutta tulee ja menee selkäytimestä.

lattianpesukone: "tää on ihan varmaan joku pölynimurin sukulainen ja syö pieniä Koiria!!!!!"


Mä tykkään siitä tervehtijän hommasta. On mielenkiintoista olla se ensimmäinen kontakti. Tapaa tuttavia, halaa ja kysyy kuulumisia. On huikeeta miten monta ihmistä on tuttuja, jostakin, jollakin tavalla. Vanhempia M:n ekasta koulusta, naapureita, äitejä siitä vauvaryhmästä jossa käytiin M:n kanssa silloin vuosia sitten... Ja sit on ne uudet, se huikea tunne saada olla ensimmäinen jonka se uusi kohtaa meidän kirkossa. Jäädä miettimään minkälaisen ensivaikutelman se sai? Osasinko vastata niihin kysymysten alla ja takana oleviin hiljaisiin kysymyksiin? Osasinko kohdata oikein? Vielä jumalanpalveluksessakin mietin. Kuuntelen sillä vieraan korvalla, mietin miltä se kuulostaa katolisesta ihmisestä? Mietin miltä se kuulostaa siitä äidistä joka tulee ekaa kertaa kirkkoon, lapsensa kutsumana? Kohtasinko? Saiko tulija mitä etsi? Tuleeko uudestaankin? Tiedän ainakin näyttäneeni lähestyttävältä, onhan meitä siinä ovensuussa toistakymmentä...

Mietin omaa lastani. Katson kuvia samasta paikasta, samasta keinusta... vuosia on vasta viisi ja jo viisi. Yhtäaikaa niin kamalan monta ja vielä kovin vähän. Eilen illalla sitä pelotti nukkua omassa sängyssään, sitä pelotti mennä yksin meidän sänkyyn... ”But I want you! I just want you mamma!” Käärin sen neulomaani torkkupeittoon, otan syliin ja siihen se nukahtaa – maailman turvallisimpaan paikkaan, oman äidin syliin. Viikon päästä se aloittaa koulun, ison koulun. Sitä pelottaa ja mua pelottaa. Yritän kätkeä pelkoni, toivottavasti onnistun. Kirkon ovella kuuntelen kahden opettajan keskustelua... ne puhuu siitä kuinka rasittavaa on kun vanhemmat ei tajua et ne voi lähteä ja antaa opettajan tehdä työtään... tiedän olevani yksi niistä, vanhempi joka ei opettajan silmissä tajua lapsensa parasta, se joka on sellainen helikopteri tai mikä se nyt on, curlingvanhempi – opettajan silmissä.

Ajatus kiertää aika-ajoin takaisin torstai-iltaan ja siihen keskusteluun. Siihen jossa tajusin että yhdellä lähellä olevalla ihmisellä on neljäs lapsi, jo aikuinen. Mietin mikälaista on ollut saada lapsi lapsena. Minkälaista on ollut olla lukiolainen joka saa vauvan? Mietin mitä se on vaatinut vanhemmilta? Ja mietin miten valtavan hyvän työn joku tai jokin on tehnyt... miten hänestä on kasvanut vahva nainen jolla edelleen on identiteetti tämän lapsen äitinä. Miten paljon se on vaatinut vanhemmilta... tukea ja olla läsnä, mutta olla ryhtymättä vanhemmiksi lapsensa lapselle, antaa toisen rakentaa oma ja kokonainen elämä, omanlaisensa. Ylepeydellä. Neljän lapsen äiti. 20, 5, 3 ja 1, viimeiset kolme sen ikäisenä kuin lapsia nyt yleensä saadaan, yhteiskunnan sanattomien normien mukaan. Vahvan naisen, vahvan äidin kasvutarina. Osaisinko itse tukea omaa lastani näin suuren asian edessä?


Omassa elämässä on konflikti. L:n ja ystävien tuella olen riuhtaisemassa itseäni irti, tekemässä tilaa tulevaisuudelle. Se ei ole helppoa, ei sen kuulukaan olla helppoa. Muutokset on aina vaikeita, usein kaoottisia ja vastenmielisiäkin, tapeellisia kuitenkin. Haluan keskittyä siihen minkä itse koen tärkeäksi. Säästää voimavaroja tulevaan ammattiin, perheeseen, asioihin jotka koen tärkeiksi. Suomikoulu ei ole kuitenkaan lähellä omaa sydäntä. Tuntuu pahalta pahoittaa mieliä ja olla – itsekäs. Mun oma lauma on lauma pieniä jenkkejä. Ne ei puhu suomea, ne ei koe olevansa suomalaisia, eihän ne oikeestaan ole koskaan edes olleet Suomessa. Mä en koe sitä kovin tärkeäksi. Mä haluan että lauman juuret kasvaa tänne, että ne tunkee juurensa syvälle tähän multaan ja kokee olevansa täältä. Mä haluan että ne kokee itsensä ennen kaikkea amerikkalaisiksi, imigranttien lapsiksi mutta amerikkalaisiksi. On tullut aika tehdä pesäero siihen mitä en koskaan oikeastaan kotipesäksi kokenutkaan. Nyt pitäis kirjoittaa se irtisanoutumiskirje, mä oon kertakaikkisen huono niissä... onneksi vastapuoli ei kauheesti jättänyt vaihtoehtoja. 

lauma meets "Tiny"...Mä haluan säästää viikonloput tähän...


Ruokasäpsy - Marikan sanoin - pitää pintansa, en varmaan anna periks... oon saanut ne jo syömään jauhelihapitsaa, kalkkunaquesadilloja, hernekeittoa, tänään oli vuorossa nuudelit... Kahta jälkimmäistä pitää vielä vähän treenata.

meillä on TAAS pahaa ruokaa

udon nuudeleita, herneitä, parsakaalia, kukkakaalia, porkkanaa, tomaatteja, kanaa, valkosipulia, maapähkinöitä - ehkä vähän liioitellun kunnianhimoista

M:n versio

Kommentit

  1. Kirjoitit kauniisti tuosta conflictista. Olen varma, etta teet oikean paatoksen jattaessasi Suomi koulun, ja focusing on your new career.

    "Change is the essence of life. Be willing to surrender what you are for what you could become.”

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Nina! Päätös on ihan varmasti oikea, toisten väistämätön loukkaantuminen vaikeaa :(

      Poista
  2. Ihanan terveellisen oloinen nuudeliateria! Ilahduin, kyllä se siitä pikku hiljaa!

    Mukava kirjoitusosuus kirkostasi! Itsellenikin oma kirkkomme on tärkeä ja tykkään kovasti näistä uskonnollisaiheisistakin juttutuokioista.

    Iloista päivää! :)

    Suviannna

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, pieniä askeleita eteenpäin ruoka-asiassa ja muussakin.

      Poista
  3. Hei!
    Millasia kurpitsakakkuja? Hyviä ohjeita kaivataan aina!
    Meillä paistan kurpitsat (tuollaset pitkulaiset kesäkurpitsat) aina pannulla "pihveiksi" joita syö aikuiset + 1/3 lasta.

    Siiri

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Zucchini Bread
      3 cups all-purpose flour (7,5dl - laitan ainakin puolet täysjyvävehnää)
      1 teaspoon salt
      1 teaspoon baking soda
      1 teaspoon baking powder
      3 teaspoons ground cinnamon
      3 eggs
      1 cup vegetable oil (2,4dl)
      2 1/4 cups white sugar (laitan vaan puolet eli noin 2,5dl)
      3 teaspoons vanilla extract
      2 cups grated zucchini (5dl)
      1 cup chopped walnuts (en laita pähkinöitä ollenkaan)

      Directions

      Grease and flour two 8 x 4 inch pans. Preheat oven to 325 degrees F (165 degrees C).

      Sift flour, salt, baking powder, soda, and cinnamon together in a bowl.

      Beat eggs, oil, vanilla, and sugar together in a large bowl. Add sifted ingredients to the creamed mixture, and beat well. Stir in zucchini and nuts until well combined. Pour batter into prepared pans.

      Bake for 40 to 60 minutes, or until tester inserted in the center comes out clean. Cool in pan on rack for 20 minutes. Remove bread from pan, and completely cool.

      Ole hyvä :)

      Poista
    2. Kiitos! Pakko kokeilla :)

      Poista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

lauran viinikiireet

Kirjoitan tällä kertaa aiheesta josta en itse juuri tule puhuneeksi, en puhu siitä koska kaikkien näiden vuosien jälkeenkin muisto on yhä arka, se on arka kuin huonosti parantunut haava ja sen haavan suola on häpeä. Se on se häpeä, jota kannoin mukanani lapsuuteni, nuoruuteni ja nuoren aikuisuuteni. Häpeä jonka kanssa elin ennen kuin opin erottamaan itseni yksilönä perheestäni, sairauden ihmisestä ja kuoliaaksi vaietun hiljaisuuden kulissien takana totuudesta. Minun lapsuuteni oli totta vaikkei kukaan tiennyt mitä suljettujen ovien takana tapahtui. Miksi tänään? Miksi kaikkien näiden vuosien jälkeen? Miksi ei anna menneiden vaan olla menneitä? Siksi että tänä aamuna höräisin aamukahvini väärään kurkkuun ja sen sumpin mukana ilmeisesti pussillisen herneitä nenään lukiessani Helsingin Sanomien kolumnia jossa Laura Friman kertoo meille että hänellä on alkoholiongelma – Laura on siis alkoholisti.  Aina meille tulee tää viinikiire, sanoo lapseni – Minulla on alkoholiongelma, ja aion tehdä a

satunnaisia asioita

Etsiessäni tilastotietoja ihan toiseen asiaan, tuli mieleen että voisin kirjoittaa satunnaisia, enemmän tai vähemmän kiinnostavia asioita täältä Yhdysvaltain länsirannikon pohjolasta, Washingtonin osavaltiosta joka, ehkä Pearl Jamia, Nirvanaa ja Starbucksia lukuunottamatta, on kohtalaisen tuntematon maailmalla.  Aloitetaan maantiedosta ja historiasta. Washingtonin osavaltio sijaitsee Yhdysvaltain länsirannikolla ja ei ole sama asia kuin Washington, DC. Washingtonin osavaltio liittyi unioniin marraskuun 11, 1889 ja on Yhdysvaltain #42 osavaltio. Washington on myös ainoa osavaltio, joka on nimetty presidentin mukaan. Washingtonissa on viisi aktiivista tulivuorta. Niistä korkein on Mount Rainier (kuvassa) jonka huippu kurottaa 4392 metrin korkeuteen. Viimeisin tulivuorenpurkaus tapahtui 2004–2008 Mount Saint Helensin purkautuessa. Noiden vuosien aikana tulivuoresta purkautui arviolta 100 miljoonaa kuutiota laavaa. Vuorta pidetään Yhdysvaltain toiseksi vaarallisimpana tulivuorena.  Kaskadi

2.000

On ehkä osuvaa, tai sitten ei, että kahdestuhannes kirjoitus keskittyy suomen kieleen ja vähän suomalaisuuteenkin. Siihen kauniiseen ja rakkaaseen, kieleen jota minun omat lapseni eivät puhu. Kieleen, joka minun lasteni mielestä on lähinnä aika sekava, sillä miten kukaan voi tietää onko kuusi tulessa vai kakussa kuusi siivua. Näiden vuosien aikana olen todennut että on aiheita jotka kiinnostavat lukijaa vuosi toisensa jälkeen. Sellaisia ovat koulujärjestelmä, ihan tavallinen arki ja sitten juuri tämä, kysymys lasten kielitaidosta ja meidän kotikielestä.  Ylläoleva keskustelu käytiin meidän ystävien teinin kanssa. Nämä lapset ovat syntyneet Suomessa, molemmat vanhemmat ovat suomalaisia ja lapset ovat käyneet suomikoulua vuosia. Silti englanti on heilläkin se vahvempi kieli.  Tämä ja monia samankaltaisia keskusteluita käydään niissä perheissä, joissa lapset kasvavat kaksi, tai useampikielisessä kodissa, maassa, jossa valtakieli ei ole suomi. Mitä vanhemmaksi lapset kasvavat sitä enemmän