irtiottoja

Mielessä taas ihan liian monta asiaa... tarttuako yhteen, kahteen, viiteen vai ihan kaikkeen. Syventyäkö vai raapaista vaan nopeasti pinnalta.

Puutarha – kasvimaa – pursuaa tomaatteja ja kurkkua. Pitäis ryhdistäytyä ja leipasta, joo leipasta ei leipoa kun ei se nyt niin iso homma ole, kesäkurpitsakakkuja... veikkaan et niitä tulee kevyesti viisi tai kuusi noista kurpitsoista, riittää pakkaseenkin koulueväiksi. Huomaan ettei meillä oo munia, päädyn pakastamaan kurpitsaraasteen... siitä riittää kahdeksaan leipään. 

Aamupäivä meni kirkossa. Sillä aikaa L pesee meidän lattiat. Ekaks vapaaehtoisena pääopena kaksvuotiaitten luokassa – ekan jumalanpalveluksen ajan - ja sit vapaaehtoisena tervehtijänä ja lopulta siellä jumalanpalveluksessa. Kaksveet on kaksveitä, ja just sellaisia kuin kaikki tietää niitten olevan. Mun mielestä lapset on parhaimmillaan kolmenvuoden paremmalla puolella eli ei nyt varsinaisesti mun lempipuuhaa, mutta tulee ja menee selkäytimestä.

lattianpesukone: "tää on ihan varmaan joku pölynimurin sukulainen ja syö pieniä Koiria!!!!!"

Mä tykkään siitä tervehtijän hommasta. On mielenkiintoista olla se ensimmäinen kontakti. Tapaa tuttavia, halaa ja kysyy kuulumisia. On huikeeta miten monta ihmistä on tuttuja, jostakin, jollakin tavalla. Vanhempia M:n ekasta koulusta, naapureita, äitejä siitä vauvaryhmästä jossa käytiin M:n kanssa silloin vuosia sitten... Ja sit on ne uudet, se huikea tunne saada olla ensimmäinen jonka se uusi kohtaa meidän kirkossa. Jäädä miettimään minkälaisen ensivaikutelman se sai? Osasinko vastata niihin kysymysten alla ja takana oleviin hiljaisiin kysymyksiin? Osasinko kohdata oikein? Vielä jumalanpalveluksessakin mietin. Kuuntelen sillä vieraan korvalla, mietin miltä se kuulostaa katolisesta ihmisestä? Mietin miltä se kuulostaa siitä äidistä joka tulee ekaa kertaa kirkkoon, lapsensa kutsumana? Kohtasinko? Saiko tulija mitä etsi? Tuleeko uudestaankin? Tiedän ainakin näyttäneeni lähestyttävältä, onhan meitä siinä ovensuussa toistakymmentä...

Mietin omaa lastani. Katson kuvia samasta paikasta, samasta keinusta... vuosia on vasta viisi ja jo viisi. Yhtäaikaa niin kamalan monta ja vielä kovin vähän. Eilen illalla sitä pelotti nukkua omassa sängyssään, sitä pelotti mennä yksin meidän sänkyyn... ”But I want you! I just want you mamma!” Käärin sen neulomaani torkkupeittoon, otan syliin ja siihen se nukahtaa – maailman turvallisimpaan paikkaan, oman äidin syliin. Viikon päästä se aloittaa koulun, ison koulun. Sitä pelottaa ja mua pelottaa. Yritän kätkeä pelkoni, toivottavasti onnistun. Kirkon ovella kuuntelen kahden opettajan keskustelua... ne puhuu siitä kuinka rasittavaa on kun vanhemmat ei tajua et ne voi lähteä ja antaa opettajan tehdä työtään... tiedän olevani yksi niistä, vanhempi joka ei opettajan silmissä tajua lapsensa parasta, se joka on sellainen helikopteri tai mikä se nyt on, curlingvanhempi – opettajan silmissä.

Ajatus kiertää aika-ajoin takaisin torstai-iltaan ja siihen keskusteluun. Siihen jossa tajusin että yhdellä lähellä olevalla ihmisellä on neljäs lapsi, jo aikuinen. Mietin mikälaista on ollut saada lapsi lapsena. Minkälaista on ollut olla lukiolainen joka saa vauvan? Mietin mitä se on vaatinut vanhemmilta? Ja mietin miten valtavan hyvän työn joku tai jokin on tehnyt... miten hänestä on kasvanut vahva nainen jolla edelleen on identiteetti tämän lapsen äitinä. Miten paljon se on vaatinut vanhemmilta... tukea ja olla läsnä, mutta olla ryhtymättä vanhemmiksi lapsensa lapselle, antaa toisen rakentaa oma ja kokonainen elämä, omanlaisensa. Ylepeydellä. Neljän lapsen äiti. 20, 5, 3 ja 1, viimeiset kolme sen ikäisenä kuin lapsia nyt yleensä saadaan, yhteiskunnan sanattomien normien mukaan. Vahvan naisen, vahvan äidin kasvutarina. Osaisinko itse tukea omaa lastani näin suuren asian edessä?

Omassa elämässä on konflikti. L:n ja ystävien tuella olen riuhtaisemassa itseäni irti, tekemässä tilaa tulevaisuudelle. Se ei ole helppoa, ei sen kuulukaan olla helppoa. Muutokset on aina vaikeita, usein kaoottisia ja vastenmielisiäkin, tapeellisia kuitenkin. Haluan keskittyä siihen minkä itse koen tärkeäksi. Säästää voimavaroja tulevaan ammattiin, perheeseen, asioihin jotka koen tärkeiksi. Suomikoulu ei ole kuitenkaan lähellä omaa sydäntä. Tuntuu pahalta pahoittaa mieliä ja olla – itsekäs. Mun oma lauma on lauma pieniä jenkkejä. Ne ei puhu suomea, ne ei koe olevansa suomalaisia, eihän ne oikeestaan ole koskaan edes olleet Suomessa. Mä en koe sitä kovin tärkeäksi. Mä haluan että lauman juuret kasvaa tänne, että ne tunkee juurensa syvälle tähän multaan ja kokee olevansa täältä. Mä haluan että ne kokee itsensä ennen kaikkea amerikkalaisiksi, imigranttien lapsiksi mutta amerikkalaisiksi. On tullut aika tehdä pesäero siihen mitä en koskaan oikeastaan kotipesäksi kokenutkaan. Nyt pitäis kirjoittaa se irtisanoutumiskirje, mä oon kertakaikkisen huono niissä... onneksi vastapuoli ei kauheesti jättänyt vaihtoehtoja. 

lauma meets "Tiny"...Mä haluan säästää viikonloput tähän...

Ruokasäpsy - Marikan sanoin - pitää pintansa, en varmaan anna periks... oon saanut ne jo syömään jauhelihapitsaa, kalkkunaquesadilloja, hernekeittoa, tänään oli vuorossa nuudelit... Kahta jälkimmäistä pitää vielä vähän treenata.

meillä on TAAS pahaa ruokaa

udon nuudeleita, herneitä, parsakaalia, kukkakaalia, porkkanaa, tomaatteja, kanaa, valkosipulia, maapähkinöitä - ehkä vähän liioitellun kunnianhimoista

M:n versio