Siirry pääsisältöön

risat pois

Meistä ja sinänsä tilanteesta riippumattomista kommelluksista huolimatta päivä meni vielä huomattavasti odotuksia sujuvammin ja paremmin.




Sairaalan risteyksessä oli liikennevalot pois päältä. En ajatellut asiaa sen enempää. En myöskään uhrannut sen kummempia ajatuksia sille että Starbucksin espressokone ei toiminut, enkä edes sille että yläkerrassa oli jotenkin hämärää. Vastaanotossa kuulin että on sähkökatkos, kuulin siksi että printteri ei toiminut. Odottelimme rauhassa ja lopulta M sai rannekkeensa jä mä allekirjoitin sen nipun papereita.





Leikkihuoneessa kaipasin aamukahviani ja kipaisin M:n leikkiessä taas siellä alakerran kahvimäkkärissä laihoin tuloksia, ei sähköä, ei kahvia. Leikkihuoneessa kaipasin kahviani ääneen ja leikkihuoneen leikittäjä kävi hakemassa mulle hoitajien huoneesta kahvin... olen edelleen kiitollinen.



Vastaava leikkaussalihoitaja tuli hakemaan meidät, punnitsi ja mittasi ja kyseli M:lta kysymyksensä. Saatiin oma huone ja jatkettiin valmisteluita. Puhuin anestesiahoitajan kanssa, anestesialääkäri odotti huoneen ulkopuolella koska olin elen puhelimessa pyytänyt mahdollisimman pientä miehitystä M:n hereilläoloaikana. Kirurgi pyörähti pikaisesti tervehtimässä ja anestesiahoitaja jutteli M:n kanssa tulevasta. M sai pidellä naamaria ja yhdistää sen letkuun ja purkaa taas osiin... telkkarissa pyöriM:n toivomuksesta Cars 2. M nukutettaisiin siinä huoneessa. Leikkaussali oli oven takana ja heräämö leikkurin toisella laidalla... sanoisin että hyvin suunniteltu päiväkirranosasto. Autismispesialisti kävi tervehtimässä ovelta ja varmistamassa että kaikki sujuu ja muu tiimi istui penkillä oven ulkopuolella.

tästä mentiin sisään




Sit tuli se mutta. Se sähkökatkos joka jatkui ja jatkui. Leikkuri joo kyllä toimii ja kaikki muukin, mutta leikkurin ulkopuoliset hissit oli jumissa jossakin kerrostenvälissä ja sen takia päivän leikkaukset pysähdyksissä. Vastaleikattua, juuri herännyttä potilasta kun ei ehkä ole kovin turvallista kävelyttää portaissa, eikä myöskään kantaa. Kiroilin hiljaa mielessäni ja juttelin meidän leikkurihoitajan ja anestesiahoitajan kanssa. Molemmat oli mun kanssa samaa mieltä, että M:n kannalta toimenpiteen peruuntuminen olis vähintäänkin epätoivottavaa jos ei suorastaan haitallista. Reipas Anestesiahoitaja lupas selvittää homman ja palas hetkeä myöhemmin huoneeseen kertoen että tavarahissi toimii ja se on tarkoitettu myös katastrofitilanteissa evakuointiin, eli M voitaisiin toimittaa alakertaan sillä.




Viisi minuuttia myöhemmin mä pitelin M:aa sylissä ja silittelin sen purkkahuuruiseen uneen. Sain oman odotushuoneen heräämön oven vierestä ja autismispessu kävi sanomassa että ne hakee mut sillä hetkellä kun M alkaa tunnistaa ympäristöään. Vartin päästä kävi lääkäri kertomassa loistavasti menneestä toimenpiteestä ja kertoi neidon olevan heräämössä. Autismispessu kävi sanomassa että voisin käydä hakemassa M:n lääkkeet alakerran apteekista ja kun palasin yläkertaan pääsin suoraan heräämöön ja sain syliini sangen uneliaan nuoren naisen. Meidän ihana heräämhoitaja jututti M:aa ja mua ja piti meistä ihanaa huolta tunnin verran ja syötti M:lle mehujäätä ja juotti mehua. Tuntia myöhemmin me istuttiin penkillä ulkona – tai M pyörätuolissa – ja puhuttiin ja mietittiin heinäsirkkoja ja Koiraa ja pilviä ja...






Mä oli valmistautunut pahoinvoivaan, uniseen ja sangen onnettomaan pieneen ihmiseen. Sain sen sijaan reippaan prinsessan, joka söi alkajaisiksi kuusi mehujäätä. Vähän myöhemmin elokuvaa katsoessa kaksi annosta käätelöä ja sitten taas mehujäätä. Alkuillasta me jo leikittiin ja pelattiin lautapelejä ja syötiin lisää jätskiä. M on päättänyt telttailla myös tulevan yön. Tälläkertaa mun kanssa. Sopii, kipulääkkeitä siihen pitää kuitenkin pumpata kolmen tunnin välein, joten voin yhtä hyvin telttailla.












Kommentit

  1. Hienoa ja mahtavaa! :-) Muistan itse kun risat leikattiin 8-9 -vuotiaana jaolin suunnitellut että syön jäätelöä koko päivän niin enpä stönyt yhtään mitään. Heräsin nenäverenvuotoon ja senjälkeen nukuin koko päivän. Kerran pyysinjätskiä mutta olin jo nukahtanut kun sitä sain.

    Ja vau nukkumiset sujuu hienosti myös. Meillä on nyt 6-vuotiaalle perinteinen tarrataulukko 'nukun koko yön omas sängyssä', viikn alusta se on ollut ja tänään siihen saadaan ensimmäinen tarra. :-)

    Tsemppejä teille ja kiitoksia elämänmakuisesta blogista! - LeenaK

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tätähän mekin odotettiin jo perustuen tammikuiseen kokemukseen, silloin M oksensi monta päivää leikkauksen jälkeen ja nukkui koko leikkauspäivän. Toisaalta silloin M oli sairas jo ennen leikkausta ja nyt toipuu nopeasta päiväkirurgisesta toimenpiteestä, mutta aika trooper se on.

      Poista
  2. Upeeta!! Nyt mielenkiinnolla odottelen syömisen kehitystä, varmasti helpottaa prinsessan oloa, kun risat on nyt pois. Tosi hienosti kyllä hoidettu siellä tuo toimenpide. Paljonko muuten lasyen vakuutukset maksaa siellä?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mekin odotetaan mielenkiinnolla mikä se vaikutus syömiseen tulee olemaan. Meidän lastensairaala on aivan huippu ja joka kerta olen positiivisesti yllättynyt niitten systeemeistä :)

      Mä en tiedä saako täällä lapsille edes erillisiä vakuutuksia, kun se vakuutus tulee joko työnantajan kautta tai itse maksettuna koko perheelle. Meidän perheen kuukausikulu vakuutuksesta - jota L ei siis enää saa työnantajalta suoraan - on noin $1400/kk mutta se korvaakin sit melkein mitä tahansa.

      Poista
  3. Hienoa, että leikkaus meni niin hyvin, toipuminenkin on lähtenyt loistavasti. Meillä oli hyvin kipeä tyttö heti leikkauksen jälkeen, mutta pahin vaihe oli jo viikon päästä ohi. Syötettiin tytölle lähinnä hänen lempiruokiaan, eli pancakes ja munakokkelia, sipsejä ja mehujäätä. Pikaista paranemista!

    Terkuin
    Tatti

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mä odotin et se olis ollut tosi paljon kipeempi eikä ollenkaan näin reipas. Musta on huikeeta minkälainen kivunsietokyky sillä on. Itse ei kyllä olis leikkauspäivänä melkein täydessä vauhdissa pelkällä buranalla ja parasetamolilla.

      Poista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

lauran viinikiireet

Kirjoitan tällä kertaa aiheesta josta en itse juuri tule puhuneeksi, en puhu siitä koska kaikkien näiden vuosien jälkeenkin muisto on yhä arka, se on arka kuin huonosti parantunut haava ja sen haavan suola on häpeä. Se on se häpeä, jota kannoin mukanani lapsuuteni, nuoruuteni ja nuoren aikuisuuteni. Häpeä jonka kanssa elin ennen kuin opin erottamaan itseni yksilönä perheestäni, sairauden ihmisestä ja kuoliaaksi vaietun hiljaisuuden kulissien takana totuudesta. Minun lapsuuteni oli totta vaikkei kukaan tiennyt mitä suljettujen ovien takana tapahtui. Miksi tänään? Miksi kaikkien näiden vuosien jälkeen? Miksi ei anna menneiden vaan olla menneitä? Siksi että tänä aamuna höräisin aamukahvini väärään kurkkuun ja sen sumpin mukana ilmeisesti pussillisen herneitä nenään lukiessani Helsingin Sanomien kolumnia jossa Laura Friman kertoo meille että hänellä on alkoholiongelma – Laura on siis alkoholisti.  Aina meille tulee tää viinikiire, sanoo lapseni – Minulla on alkoholiongelma, ja aion tehdä a

2.000

On ehkä osuvaa, tai sitten ei, että kahdestuhannes kirjoitus keskittyy suomen kieleen ja vähän suomalaisuuteenkin. Siihen kauniiseen ja rakkaaseen, kieleen jota minun omat lapseni eivät puhu. Kieleen, joka minun lasteni mielestä on lähinnä aika sekava, sillä miten kukaan voi tietää onko kuusi tulessa vai kakussa kuusi siivua. Näiden vuosien aikana olen todennut että on aiheita jotka kiinnostavat lukijaa vuosi toisensa jälkeen. Sellaisia ovat koulujärjestelmä, ihan tavallinen arki ja sitten juuri tämä, kysymys lasten kielitaidosta ja meidän kotikielestä.  Ylläoleva keskustelu käytiin meidän ystävien teinin kanssa. Nämä lapset ovat syntyneet Suomessa, molemmat vanhemmat ovat suomalaisia ja lapset ovat käyneet suomikoulua vuosia. Silti englanti on heilläkin se vahvempi kieli.  Tämä ja monia samankaltaisia keskusteluita käydään niissä perheissä, joissa lapset kasvavat kaksi, tai useampikielisessä kodissa, maassa, jossa valtakieli ei ole suomi. Mitä vanhemmaksi lapset kasvavat sitä enemmän

satunnaisia asioita

Etsiessäni tilastotietoja ihan toiseen asiaan, tuli mieleen että voisin kirjoittaa satunnaisia, enemmän tai vähemmän kiinnostavia asioita täältä Yhdysvaltain länsirannikon pohjolasta, Washingtonin osavaltiosta joka, ehkä Pearl Jamia, Nirvanaa ja Starbucksia lukuunottamatta, on kohtalaisen tuntematon maailmalla.  Aloitetaan maantiedosta ja historiasta. Washingtonin osavaltio sijaitsee Yhdysvaltain länsirannikolla ja ei ole sama asia kuin Washington, DC. Washingtonin osavaltio liittyi unioniin marraskuun 11, 1889 ja on Yhdysvaltain #42 osavaltio. Washington on myös ainoa osavaltio, joka on nimetty presidentin mukaan. Washingtonissa on viisi aktiivista tulivuorta. Niistä korkein on Mount Rainier (kuvassa) jonka huippu kurottaa 4392 metrin korkeuteen. Viimeisin tulivuorenpurkaus tapahtui 2004–2008 Mount Saint Helensin purkautuessa. Noiden vuosien aikana tulivuoresta purkautui arviolta 100 miljoonaa kuutiota laavaa. Vuorta pidetään Yhdysvaltain toiseksi vaarallisimpana tulivuorena.  Kaskadi