Siirry pääsisältöön

entä jos?

Keskiviikkoaamuisin, siellä klinikan odotushuoneessa kokoontuu ryhmä vertaisia. Alunalkaen toisilleen totaalisen tuntemattomia vanhempia, enimmäkseen äitejä, yksi isä. Me kaikki istutaan siellä odotushuoneessa aamuyhdeksästä yhteentoista, useimmat samasta syystä kuin mä, terapiassa käyviä lapsia on kaksi ja terapiat ja lapset vaihtuu 50 minuutin välein. 50 minuutissa ei tässä kaupungissa, keskiviikkoaamuna pääse kovin pitkälle. Eka tunti me siis istutaan kaikki yhdessä siellä odotushuoneessa ja koska kaikkien kullannuiput on joko toimintaterapiassa, sosiaalistentaitojen ryhmässä tai parhaassa tapauksessa molemmissa – M ja sen ystävät R ja K – on oletettavaa että lasten haasteet ovat myös jotakuinkin yhtäläisiä. Yhdellä enemmän sitä ja vähemmän tätä, toisella vähän keskimääräistä isommat haasteet ja kolmannella taas... Toisen tunnin aikana osa lähtee ja osa jää.

Näistä aamuhetkistä on ajan kanssa kasvanut mulle tärkeitä ja voisin kuvitella etten ole ainoa... Se on vähän kuin AA-kerhossa – tai mistä mä tiedän, en oo koskaan AA-kerhossa käynyt – ensin käydään läpi tuoreimmat kuulumiset, siitä siirrytään uusimpiin haasteisiin ja joskus saavutettuihin voittoihin. Yhdessä tuupitaan toisiamme eteenpäin... ootko kokeillut? Soita tälle, se oli hyvä... Meillä toimi tosi hyvin... Onko kellään kokemusta? Miten tekisit tän? Meillä on nykyään aina... Naturopaatti väitti näin... Opettaja on ihan urpo jne.

Kahden tunnin ajan on ihan normaalia löpistä omien lasten kummallisuuksista. Kahden tunnin aikana saa ihan vapaasti jakaa muitten kanssa oman elämän haasteita ilman että muut kuulijat ajattelee a) että liioittelen tai b) että mun tarkoituksena on painaa niitten haasteita alas korostamalla meidän takkuja.


Tänään erilaisten terapiavaihtoehtojen, psykologien, ruokavalioiden, käytösongelmien ja luontaishoitojen rinnalla kävi keskustelu siitä kirjasta... siitä mitä mäkin aloitin lukemaan, siitä minkä luettuaan yksi äiti marssi lääkäriin ja testijaksojen jälkeen käveli ulos autistinkirjolaisena itsekin. Kaikki me oltiin samaa mieltä siinä... siitä että autismi, ADHD ja monet muutkin on pääasiallisesti geneettisiä ja että nää tarinat tavislapsista joista yhtäkkiä tuli autisteja tai muuten neurologisesti erilaisia rokotteiden, lisäaineitten, maitotuotteiden tai gluteiinin takia on ihan pelkkää potaskaa. Joo moni saa näistä ja näiden välttämisestä helpotusta, yksi enemmän, toinen vähemmän, kolmas ei ollenkaan... Kuitenkin kaikkien osallistuneitten mielestä päällimmäinen syy oman lapsen erilaisuuteen löytyy niistä odotushuoneiden tuoleista ja päivän kysymys oli – Olenko minäkin autisti? Saisinko minäkin diagnoosin?

omani ostin täältä

Kommentit

  1. Tässä myös kirja, joka kaikkien autismista kiinnostuneiden ja sen kanssa kamppailevien kannattaa lukea! Oikeastaan suosittelen sitä kaikille maailman vanhemmille, lasten kanssa työskenteleville ja ihmisille ylipäänsä :). Kirja on suomennettu ja osui itselleni käteen kirjaston pikalainahyllystä eilen..
    http://jacobbarnett.com/the-spark.html
    http://lueihminen.blogspot.fi/2013/08/ihmeellinen-mieli-kristina-barnett.html

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Valtaosa näistä autismia koskevista kirjoista on suunnattu autististen lasten vanhemmille. Kirjallisuutta oon lukenut paljon silloin M:n diagnoosin yhteydessä alkaen ihan ammattikirjallisuudesta, kulkien kasvatusoppaiden ja kikkakolmosten kautta ihan päiväkirjoihin ja kaunokirjallisuuteen... Autismista itsessään on valtaosalla autististen lasten vanhemmista ihan valtavasti tietoa, Ongelma on sen saman tiedon soveltaminen aikuiseen, omaan itseen... ihan toimivaan ja toiminnalliseen henkilöön joka kuitenkin tunnistaa itsessään ihan valtavasti omaa lastaan ja sen erityispiirteitä.

      Poista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

lauran viinikiireet

Kirjoitan tällä kertaa aiheesta josta en itse juuri tule puhuneeksi, en puhu siitä koska kaikkien näiden vuosien jälkeenkin muisto on yhä arka, se on arka kuin huonosti parantunut haava ja sen haavan suola on häpeä. Se on se häpeä, jota kannoin mukanani lapsuuteni, nuoruuteni ja nuoren aikuisuuteni. Häpeä jonka kanssa elin ennen kuin opin erottamaan itseni yksilönä perheestäni, sairauden ihmisestä ja kuoliaaksi vaietun hiljaisuuden kulissien takana totuudesta. Minun lapsuuteni oli totta vaikkei kukaan tiennyt mitä suljettujen ovien takana tapahtui. Miksi tänään? Miksi kaikkien näiden vuosien jälkeen? Miksi ei anna menneiden vaan olla menneitä? Siksi että tänä aamuna höräisin aamukahvini väärään kurkkuun ja sen sumpin mukana ilmeisesti pussillisen herneitä nenään lukiessani Helsingin Sanomien kolumnia jossa Laura Friman kertoo meille että hänellä on alkoholiongelma – Laura on siis alkoholisti.  Aina meille tulee tää viinikiire, sanoo lapseni – Minulla on alkoholiongelma, ja aion tehdä a

2.000

On ehkä osuvaa, tai sitten ei, että kahdestuhannes kirjoitus keskittyy suomen kieleen ja vähän suomalaisuuteenkin. Siihen kauniiseen ja rakkaaseen, kieleen jota minun omat lapseni eivät puhu. Kieleen, joka minun lasteni mielestä on lähinnä aika sekava, sillä miten kukaan voi tietää onko kuusi tulessa vai kakussa kuusi siivua. Näiden vuosien aikana olen todennut että on aiheita jotka kiinnostavat lukijaa vuosi toisensa jälkeen. Sellaisia ovat koulujärjestelmä, ihan tavallinen arki ja sitten juuri tämä, kysymys lasten kielitaidosta ja meidän kotikielestä.  Ylläoleva keskustelu käytiin meidän ystävien teinin kanssa. Nämä lapset ovat syntyneet Suomessa, molemmat vanhemmat ovat suomalaisia ja lapset ovat käyneet suomikoulua vuosia. Silti englanti on heilläkin se vahvempi kieli.  Tämä ja monia samankaltaisia keskusteluita käydään niissä perheissä, joissa lapset kasvavat kaksi, tai useampikielisessä kodissa, maassa, jossa valtakieli ei ole suomi. Mitä vanhemmaksi lapset kasvavat sitä enemmän

satunnaisia asioita

Etsiessäni tilastotietoja ihan toiseen asiaan, tuli mieleen että voisin kirjoittaa satunnaisia, enemmän tai vähemmän kiinnostavia asioita täältä Yhdysvaltain länsirannikon pohjolasta, Washingtonin osavaltiosta joka, ehkä Pearl Jamia, Nirvanaa ja Starbucksia lukuunottamatta, on kohtalaisen tuntematon maailmalla.  Aloitetaan maantiedosta ja historiasta. Washingtonin osavaltio sijaitsee Yhdysvaltain länsirannikolla ja ei ole sama asia kuin Washington, DC. Washingtonin osavaltio liittyi unioniin marraskuun 11, 1889 ja on Yhdysvaltain #42 osavaltio. Washington on myös ainoa osavaltio, joka on nimetty presidentin mukaan. Washingtonissa on viisi aktiivista tulivuorta. Niistä korkein on Mount Rainier (kuvassa) jonka huippu kurottaa 4392 metrin korkeuteen. Viimeisin tulivuorenpurkaus tapahtui 2004–2008 Mount Saint Helensin purkautuessa. Noiden vuosien aikana tulivuoresta purkautui arviolta 100 miljoonaa kuutiota laavaa. Vuorta pidetään Yhdysvaltain toiseksi vaarallisimpana tulivuorena.  Kaskadi