Siirry pääsisältöön

pienen elämän pirstaleet

Keskiviikkona olin illalla muutaman tunnin poissa kotoa istuessani illallisklubin naisten kanssa päivällisellä. Eilen lähdin jo heti neljän jälkeen, Fredden sanoin, hömppään. Lähdin Dare to Be tilaisuuteen naisryhmän kanssa. Dare to Be on sekoitus pidennettyä jumalanpalvelusta, Jari Sarasvuon ”life coaching” tapahtumaa ja rockkonserttia. Grammyehdokas Natalie Grant lauloi ja brittipastori Charlotte Gambill puhui. Se puhui elämästä, se puhui naiseudesta, se puhui yhteiskunnallisista asioista, se kehoitti lopettamaan kitisemisen ja keskittymään elämään vinkumisen sijasta. Oli muuten hyvä ilta. Oli kivaa ja kannustavaa, ja enhän mä koskaan käy missään. Hyvä että menin, mutta olis kai kuitenkin pitänyt jäädä kotiin.






Lähdin neljän jälkeen ja jätin kotiin kiukuttelevan tytön. Näin jo aamulla että sitä ahdisti normia enemmän. Koulusta tullessa se oli kiukkuinen ja ärhenteli oikealle ja vasemmalle. Se halus olla yksin ja se halus olla sylissä ja se halus kai olla yhtäaikaa yksin ja sylissä, ja että siihen kosketaan ja ei kosketa. Kun kysyin, se vastas et sitä ahdistaa ensviikko ja puolikkaat koulupäivät. Tiesin että jos vaikka sekin ahdistaa, ahdistaa sitä myös joku muu, isompi asia. Viimeiset yöt se on taas herännyt painajaisiin. Viimeiset yöt se on ollut levoton ja päivät kiukkuinen.



Tulin kotiin ennen puoltayötä. Fredde sanoi et ne oli jutelleet M:n kanssa. M:aa ahdistaa mun töihin meneminen. M:aa ahdistaa se että oli kaksi iltaa poissa. Ei. Ahdistaa on väärä ilmaisu. Ahdistaa kuulostaa hallittavalta. Ahdistaa kuulostaa siltä että siitä voi päästä ylitse, ja että siitä selviää kyllä. Ahdistuksesta selviää kyllä. Ehkä parempi ilmaisu olis sanoa että mun lapsen maailma hajoaa pirstaleiksi kun olen kaksi iltaa samalla viikolla omissa menoissani. Mun lapsen maailma hajoaa pirstaleiksi kun mun kahteen iltamenoon yhdistetään ajatus siitä et mä meen jossakin vaiheessa töihin ja että koulussa on ensiviikolla toisenlaista, erilaista. 

Niitä pirstaleita me ollaan sit raavittu kasaan tänään. Niitä mun lapsen elämän pirstaleita. Joku ajattelee että mene vaan, kyllä se tottuu ja sopeutuu. Liian monta kertaa ollaan kuitenkin jo nähty että se ei sopeudu. Ulkopuolisen silmissä meillä on lapsi joka saa tahtonsa läpi. Sisältä katsottuna meillä on lapsi jonka maailma on hauras, se on kuin korttitalo joka kaatuu kun pöytää tönäistään tai ikkunanraosta tuleva tuulenpuuska osuu siihen. M itki aamulla kun se heräsi. M itki kun se puki päälle. Se itki kun mä vein jannut synttäreille. Se ei itkenyt sitä että sitä ei ollut kutsuttu, onhan se lukemattomia kertoja ollut kutsuilla ilman jannuja. Se itki sitä että mä vein jannut sinne; ”Mama, but I only want you...” Ei se tee sitä tahallaan. Ei se tee sitä saadakseen huomiota. Sen maailma on vaan toisenlainen, ja usein se tarvitsee mua pysyäkseen edes jotenkin kasassa.

Kyllä sen pitää joo harjoitella sitäkin että mä oon poissa. Mun kuukaudet töissä kuitenkin rikkoi siinä jotakin. Ennen kun menin töihin, oli ihan jees et menin omien ystävieni kanssa. Nyt sen maailma menee pirstaleiksi, ja mun iltameno palauttaa sen takaisin siihen menettämisenpelkoon ja paniikkitilaan jossa se vietti ne kuukaudet kun lähdin ennen kuin se palasi koulusta ja palasin yöllä. Jonakin päivänä me ollaan taas päästy siihen kohtaan että mä voin mennä. Nyt on aika olla kotona, rakentaa perusturvaa takaisin yksi palanen kerrallaan. Katson kalenteria ja vedän viivan. Yhden sinne ja toisen tänne.


Muistutan hiljaa itselleni, tämä on vain hetki. Tämä on vain pieni pisara meressä. Tämä on vaihe, eikä vaiheet kestä ikuisuutta. Mun vuoro on myöhemmin. Illalla se tekee mulle muovailuvahasta keksin, punaisen sydämen jossa lukee "mama". 


Mä laitan Spotifysta levyn soimaan. Natalie Grant laulaa, "Burn Bright" 




Kommentit

  1. Tämä on yksi minunkin elämäni kipukohtia tällä hetkellä, meillä äidinjatke on 8-vuotias poika. Mun opiskeluni ovat nyt tauolla (tai vähän teen etänä, mutta käytännössä). Ymmärtävä halaus täältä kaukaa. <3

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

lauran viinikiireet

Kirjoitan tällä kertaa aiheesta josta en itse juuri tule puhuneeksi, en puhu siitä koska kaikkien näiden vuosien jälkeenkin muisto on yhä arka, se on arka kuin huonosti parantunut haava ja sen haavan suola on häpeä. Se on se häpeä, jota kannoin mukanani lapsuuteni, nuoruuteni ja nuoren aikuisuuteni. Häpeä jonka kanssa elin ennen kuin opin erottamaan itseni yksilönä perheestäni, sairauden ihmisestä ja kuoliaaksi vaietun hiljaisuuden kulissien takana totuudesta. Minun lapsuuteni oli totta vaikkei kukaan tiennyt mitä suljettujen ovien takana tapahtui. Miksi tänään? Miksi kaikkien näiden vuosien jälkeen? Miksi ei anna menneiden vaan olla menneitä? Siksi että tänä aamuna höräisin aamukahvini väärään kurkkuun ja sen sumpin mukana ilmeisesti pussillisen herneitä nenään lukiessani Helsingin Sanomien kolumnia jossa Laura Friman kertoo meille että hänellä on alkoholiongelma – Laura on siis alkoholisti.  Aina meille tulee tää viinikiire, sanoo lapseni – Minulla on alkoholiongelma, ja aion tehdä a

2.000

On ehkä osuvaa, tai sitten ei, että kahdestuhannes kirjoitus keskittyy suomen kieleen ja vähän suomalaisuuteenkin. Siihen kauniiseen ja rakkaaseen, kieleen jota minun omat lapseni eivät puhu. Kieleen, joka minun lasteni mielestä on lähinnä aika sekava, sillä miten kukaan voi tietää onko kuusi tulessa vai kakussa kuusi siivua. Näiden vuosien aikana olen todennut että on aiheita jotka kiinnostavat lukijaa vuosi toisensa jälkeen. Sellaisia ovat koulujärjestelmä, ihan tavallinen arki ja sitten juuri tämä, kysymys lasten kielitaidosta ja meidän kotikielestä.  Ylläoleva keskustelu käytiin meidän ystävien teinin kanssa. Nämä lapset ovat syntyneet Suomessa, molemmat vanhemmat ovat suomalaisia ja lapset ovat käyneet suomikoulua vuosia. Silti englanti on heilläkin se vahvempi kieli.  Tämä ja monia samankaltaisia keskusteluita käydään niissä perheissä, joissa lapset kasvavat kaksi, tai useampikielisessä kodissa, maassa, jossa valtakieli ei ole suomi. Mitä vanhemmaksi lapset kasvavat sitä enemmän

satunnaisia asioita

Etsiessäni tilastotietoja ihan toiseen asiaan, tuli mieleen että voisin kirjoittaa satunnaisia, enemmän tai vähemmän kiinnostavia asioita täältä Yhdysvaltain länsirannikon pohjolasta, Washingtonin osavaltiosta joka, ehkä Pearl Jamia, Nirvanaa ja Starbucksia lukuunottamatta, on kohtalaisen tuntematon maailmalla.  Aloitetaan maantiedosta ja historiasta. Washingtonin osavaltio sijaitsee Yhdysvaltain länsirannikolla ja ei ole sama asia kuin Washington, DC. Washingtonin osavaltio liittyi unioniin marraskuun 11, 1889 ja on Yhdysvaltain #42 osavaltio. Washington on myös ainoa osavaltio, joka on nimetty presidentin mukaan. Washingtonissa on viisi aktiivista tulivuorta. Niistä korkein on Mount Rainier (kuvassa) jonka huippu kurottaa 4392 metrin korkeuteen. Viimeisin tulivuorenpurkaus tapahtui 2004–2008 Mount Saint Helensin purkautuessa. Noiden vuosien aikana tulivuoresta purkautui arviolta 100 miljoonaa kuutiota laavaa. Vuorta pidetään Yhdysvaltain toiseksi vaarallisimpana tulivuorena.  Kaskadi