Siirry pääsisältöön

aamulla

Talo on hiljainen - kerrankin - kaikki nukkuu ja mä juon aamukahviani ja lueskelen uutisia ja naamista ja blogeja. Kohta pitää herättää M. Laitoin pojille aamiaisen valmiiksi, ettei L:n tartte. Pakkasin M:n Hello Kittyn mun kassiin, ja neuleen ja iPadin.

Mä mietin tulevaa päivää, en niin kuin useimmat vanhemmat. Mua ei jännitä tai pelota, mä mietin mitä tulevaisuus tuo tullessaan. Minkälainen lapsi me saadaan kun tästä on selvitty. Lääkitys on auttanut niin paljon että mua huimaa, auttaako tämäkin? Miten käy syömisen? M itse on sitä mieltä – innoissaan – että nyt hanestä pian tulee nirso... se olis iso askel, eteenpäin. Paraneeko unen laatu, jo lääke on parantanut M:n unta ja meillä on nukutu kolme kokonaista yötä ilman painajaisia ja heräilyjä – omassa sängyssä.

Mä mietin omaa lastani. Mietin miten fiksu se on, liian fiksu omaksi parhaakseen. Ne kysyi eilen sairaalasta millä ikätasolla se on ja mä arvioin... älyllisesti ehkä seitsemän tai kahdeksan, sosiaalisilta taidoiltaan kolme, Se on kaunis. Se on rakas. Mietin olisko se vähemmän rakas jos meillä olis ollut helpompaa - tuskin. 

Mä mietin niitä vanhempia joita jännittää, niitä joiden lasta ei ole koskaan leikattu, tai joiden lapset ei koskaan ole olleet lääkärintarkastuksia kummemmassa, niitä jotka eivät ehkä itsekään ole koskaan olleet sairaalassa. Tammikuisen jälkeen tämä päivä on meidän mittakaavassa tavallista ja rutiinia. Sisään ja ulos. Me tiedetään miten M reagoi anestesiaan, se herää huonosti, oksentaa loppupäivän ja nostaa illalla kuumeen. Mä tiedän mitä tapahtuu esivalmisteluissa ja miten mennään leikkuriin ja tiedän senkin että saan pitää M:n sylissäni sen hengitellessä mansikkahöyryjä uneen.

Mä mietin siis tulevaa. Mä mietin viekö toipumisaika sen takaisin meidän sänkyyn – tänään varmasti ja huomennakin, mutta entä viikon päästä... Mä mietin kuinka kauan menee ennen kuin se uskaltaa syödä? Viikko? Kaksi? Kolme? Aika näyttää.


Täällä on ihana hiljaisuus.

vaatehuoneenikkunasta ennen aamukuutta

Kommentit

  1. R a u h o t u .
    Rauhotu.
    Oikeasti, mitään et voine tehdä tyttäresi eteen, poikiesi voit toki ja paljon.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olikohan sun Jutta tarkoitus kommentoida johonkin aikaisempaan postaukseen? Tänä aamuna olin ihan rauhallinen ja kaikki sujuikin paremmin kuin hyvin.

      Poista
  2. Sä tunnuit kyllä ihan rauhalliselta, kyllähän asiat mietityttä, olisi kummallista jos asioita ei funtsisi. Viikon verran toipumista, siitä on sitten suunta ylöspäin. Tsemppiä!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllä mä joo olin ja olen ihan rauhallinen :) Viikon ne käski pumppaamaan siihen kipulääkkeitä...

      Poista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

lauran viinikiireet

Kirjoitan tällä kertaa aiheesta josta en itse juuri tule puhuneeksi, en puhu siitä koska kaikkien näiden vuosien jälkeenkin muisto on yhä arka, se on arka kuin huonosti parantunut haava ja sen haavan suola on häpeä. Se on se häpeä, jota kannoin mukanani lapsuuteni, nuoruuteni ja nuoren aikuisuuteni. Häpeä jonka kanssa elin ennen kuin opin erottamaan itseni yksilönä perheestäni, sairauden ihmisestä ja kuoliaaksi vaietun hiljaisuuden kulissien takana totuudesta. Minun lapsuuteni oli totta vaikkei kukaan tiennyt mitä suljettujen ovien takana tapahtui. Miksi tänään? Miksi kaikkien näiden vuosien jälkeen? Miksi ei anna menneiden vaan olla menneitä? Siksi että tänä aamuna höräisin aamukahvini väärään kurkkuun ja sen sumpin mukana ilmeisesti pussillisen herneitä nenään lukiessani Helsingin Sanomien kolumnia jossa Laura Friman kertoo meille että hänellä on alkoholiongelma – Laura on siis alkoholisti.  Aina meille tulee tää viinikiire, sanoo lapseni – Minulla on alkoholiongelma, ja aion tehdä a

2.000

On ehkä osuvaa, tai sitten ei, että kahdestuhannes kirjoitus keskittyy suomen kieleen ja vähän suomalaisuuteenkin. Siihen kauniiseen ja rakkaaseen, kieleen jota minun omat lapseni eivät puhu. Kieleen, joka minun lasteni mielestä on lähinnä aika sekava, sillä miten kukaan voi tietää onko kuusi tulessa vai kakussa kuusi siivua. Näiden vuosien aikana olen todennut että on aiheita jotka kiinnostavat lukijaa vuosi toisensa jälkeen. Sellaisia ovat koulujärjestelmä, ihan tavallinen arki ja sitten juuri tämä, kysymys lasten kielitaidosta ja meidän kotikielestä.  Ylläoleva keskustelu käytiin meidän ystävien teinin kanssa. Nämä lapset ovat syntyneet Suomessa, molemmat vanhemmat ovat suomalaisia ja lapset ovat käyneet suomikoulua vuosia. Silti englanti on heilläkin se vahvempi kieli.  Tämä ja monia samankaltaisia keskusteluita käydään niissä perheissä, joissa lapset kasvavat kaksi, tai useampikielisessä kodissa, maassa, jossa valtakieli ei ole suomi. Mitä vanhemmaksi lapset kasvavat sitä enemmän

satunnaisia asioita

Etsiessäni tilastotietoja ihan toiseen asiaan, tuli mieleen että voisin kirjoittaa satunnaisia, enemmän tai vähemmän kiinnostavia asioita täältä Yhdysvaltain länsirannikon pohjolasta, Washingtonin osavaltiosta joka, ehkä Pearl Jamia, Nirvanaa ja Starbucksia lukuunottamatta, on kohtalaisen tuntematon maailmalla.  Aloitetaan maantiedosta ja historiasta. Washingtonin osavaltio sijaitsee Yhdysvaltain länsirannikolla ja ei ole sama asia kuin Washington, DC. Washingtonin osavaltio liittyi unioniin marraskuun 11, 1889 ja on Yhdysvaltain #42 osavaltio. Washington on myös ainoa osavaltio, joka on nimetty presidentin mukaan. Washingtonissa on viisi aktiivista tulivuorta. Niistä korkein on Mount Rainier (kuvassa) jonka huippu kurottaa 4392 metrin korkeuteen. Viimeisin tulivuorenpurkaus tapahtui 2004–2008 Mount Saint Helensin purkautuessa. Noiden vuosien aikana tulivuoresta purkautui arviolta 100 miljoonaa kuutiota laavaa. Vuorta pidetään Yhdysvaltain toiseksi vaarallisimpana tulivuorena.  Kaskadi