Siirry pääsisältöön

gaussin kellokäyrällä

Testit takana. Läsnä toimintaterapeutti ja koulupsykologi. K oli oma itsensä, iloinen ikiliikkuja.

Kun M:aa testattiin mä en ollut edes päättänyt haluanko sitä erityisopetukseen vai pitäiskö meidän kieltäytyä jos se sinne pääsis, testitilanne tuntui kaoottiselta ja mulla oli jotenkin koko ajan sellainen tunne et ne piti mua ihan pimeenä kun olin kiikuttanut lapseni sinne. Tulokset sain aikanaan puhelimitse, kun koulupsykologi soitti ja tarjos M:lle paikkaa koulussa. Vielä erityisopetussuunnitelmapalaverissa istuin toinen jalka oven välissä, erityisopetuslainsäädäntö oli vierasta ja pelkäsin leimaavani lapsen jos allekirjoittaisin paperin. Kantaisiko loppuelämäsnsä erityisyyden leimaa niskassaan...

Tänään tilanne oli toinen. Aika on toinen. Tunnen erityisopetusohjelman. Tiedän oikeuteni ja tiedän, muutenkin kuin teknisesti, että erityisopetukseen päästään. Sinne ei kukaan joudu. On etuoikeus päästä tähän opetusohjelmaan ja saada sitä kautta parhaat mahdolliset valmiudet. M on autistinen ilman erityisopetussuunnitelmaakin, on parempi että lapsen ongelmat tiedetään, tunnistetaan ja että lasta osataan tukea tarvittavalla tavalla. Ongelman piilottamisesta ei hyödy kukaan. Kaikkein vähiten lapsi itse.

Toimintaterapeutti testas, psykologi jututti mua ja samalla tarkkaili K:n touhuja. Välillä ne kommentoi toisilleen. Ne kiitti siitä paperinivaskasta jonka toin mukanani ja sit mä täytin taas lomakkeita... sensorisen profiilin olen täyttänyt jokaisesta lapsestani jo useampaan kertaan, tuttu kaavake, tutut kysymykset. Toinen kaavake oli sosiaalisestakäyttäytymisestä, käyttäytymisongelmista, ylivilkkaudesta ja autismista. Sit taas puhuttiin ja tuumattiin ja tarkkailtiin. K kiipes toimintaterapeutin syliin ja halas sitä. Se siirtyi leikistä toiseen ja kysyi tehtävien aikana saisko jo lopettaa. Se kieri lattialla ja kosketteli kaikkea. Se halus tietää mitä tehdään seuraavaksi. Lopulta psykologi ja terapeutti poistui huoneesta ja sanoi palaavansa kohta takaisin.

Ne tuli takaisin huoneeseen laminoidin gaussin kellokäyrän kanssa. Se oli jaettu väreihin... keskellä oli sininen – ne tavikset tai keskivertolapset, sen vieressä oli keltainen, keltaista seurasi oranssi ja lopulta punainen. K:ta mitattiin hienomotorisissa taidoissa, sensorisessa integraatiossa, sosiaalisissa taidoissa ja käyttäytymisessä. Hienomotorisissa taidoissa K oli sinisessä sektorissa, kaikessa muussa me sit landattiinkin joko keltaisin ja oranssin rajalle tai punaiselle. Psykologi sivusi puheessaan sekä autisminkirjoa, että ADHD:ta. K:lle suositellaan myös toimintaterapeuttia tueksi ryhmään. Koulu alkanee parin viikon sisällä.


Tuntuu hullunkuriselta olla hillittömän onnellinen, iloinen ja helpottunut.


Kommentit

  1. Tämä oli hirveän kiinnostava postaus! Osaat niin selkeästi kuvata tapahtumia, että niihin eläytyy helposti.

    Olipa hyvä, että tahdoit K:lle lisätutkimuksia. Kun olet kertonut niin paljon K:n jatkuvasta vauhtimenosta, on se tullut mieleen, että pelkkä sensorisen integraation häiriö kuulostaa tosiaan köykäiseltä, vain "työdiagnoosilta", eikä lopulliselta diagnoosilta.

    Tuo kouluun pääseminen ja kaikkinainen lisäkuntoutus uusien arvioitten pohjalta tekee varmasti tosi hyvää K:lle.

    Tuntuu varmasti mukavalta tietää, että älyllisesti ja motorisesti K on hyvällä tasolla. Kunhan vaan noita muita ongelmia saadaan sitten helpottumaan.

    Mukavaa viikonloppua!

    Miiru

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Miiru :) Eihän se SI-häiriö tosiaan jannun lopullinen diagnoosi ole.

      Poista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

lauran viinikiireet

Kirjoitan tällä kertaa aiheesta josta en itse juuri tule puhuneeksi, en puhu siitä koska kaikkien näiden vuosien jälkeenkin muisto on yhä arka, se on arka kuin huonosti parantunut haava ja sen haavan suola on häpeä. Se on se häpeä, jota kannoin mukanani lapsuuteni, nuoruuteni ja nuoren aikuisuuteni. Häpeä jonka kanssa elin ennen kuin opin erottamaan itseni yksilönä perheestäni, sairauden ihmisestä ja kuoliaaksi vaietun hiljaisuuden kulissien takana totuudesta. Minun lapsuuteni oli totta vaikkei kukaan tiennyt mitä suljettujen ovien takana tapahtui. Miksi tänään? Miksi kaikkien näiden vuosien jälkeen? Miksi ei anna menneiden vaan olla menneitä? Siksi että tänä aamuna höräisin aamukahvini väärään kurkkuun ja sen sumpin mukana ilmeisesti pussillisen herneitä nenään lukiessani Helsingin Sanomien kolumnia jossa Laura Friman kertoo meille että hänellä on alkoholiongelma – Laura on siis alkoholisti.  Aina meille tulee tää viinikiire, sanoo lapseni – Minulla on alkoholiongelma, ja aion tehdä a

satunnaisia asioita

Etsiessäni tilastotietoja ihan toiseen asiaan, tuli mieleen että voisin kirjoittaa satunnaisia, enemmän tai vähemmän kiinnostavia asioita täältä Yhdysvaltain länsirannikon pohjolasta, Washingtonin osavaltiosta joka, ehkä Pearl Jamia, Nirvanaa ja Starbucksia lukuunottamatta, on kohtalaisen tuntematon maailmalla.  Aloitetaan maantiedosta ja historiasta. Washingtonin osavaltio sijaitsee Yhdysvaltain länsirannikolla ja ei ole sama asia kuin Washington, DC. Washingtonin osavaltio liittyi unioniin marraskuun 11, 1889 ja on Yhdysvaltain #42 osavaltio. Washington on myös ainoa osavaltio, joka on nimetty presidentin mukaan. Washingtonissa on viisi aktiivista tulivuorta. Niistä korkein on Mount Rainier (kuvassa) jonka huippu kurottaa 4392 metrin korkeuteen. Viimeisin tulivuorenpurkaus tapahtui 2004–2008 Mount Saint Helensin purkautuessa. Noiden vuosien aikana tulivuoresta purkautui arviolta 100 miljoonaa kuutiota laavaa. Vuorta pidetään Yhdysvaltain toiseksi vaarallisimpana tulivuorena.  Kaskadi

2.000

On ehkä osuvaa, tai sitten ei, että kahdestuhannes kirjoitus keskittyy suomen kieleen ja vähän suomalaisuuteenkin. Siihen kauniiseen ja rakkaaseen, kieleen jota minun omat lapseni eivät puhu. Kieleen, joka minun lasteni mielestä on lähinnä aika sekava, sillä miten kukaan voi tietää onko kuusi tulessa vai kakussa kuusi siivua. Näiden vuosien aikana olen todennut että on aiheita jotka kiinnostavat lukijaa vuosi toisensa jälkeen. Sellaisia ovat koulujärjestelmä, ihan tavallinen arki ja sitten juuri tämä, kysymys lasten kielitaidosta ja meidän kotikielestä.  Ylläoleva keskustelu käytiin meidän ystävien teinin kanssa. Nämä lapset ovat syntyneet Suomessa, molemmat vanhemmat ovat suomalaisia ja lapset ovat käyneet suomikoulua vuosia. Silti englanti on heilläkin se vahvempi kieli.  Tämä ja monia samankaltaisia keskusteluita käydään niissä perheissä, joissa lapset kasvavat kaksi, tai useampikielisessä kodissa, maassa, jossa valtakieli ei ole suomi. Mitä vanhemmaksi lapset kasvavat sitä enemmän