Siirry pääsisältöön

koululainen

Yöllä ukkosti ja aamulla ukkostaa edelleen. Ei mitään isoa ja mahtavaa, vaan sellaista tasaista kumeeta murinaa ja väliin pari salamaa. Koira haukkui tukahdutettua haukkuaan mun kainalossa, peiton alla. Aamulla O ei halunnut mennä yksin yläkertaan.



Naamis on täynnä kuva kouluunlähtijöistä. Kädessä taulu jossa lukee; "First Day of X". Meillä ei ole taulua. En askarrellut, en ostanut, en piirtänyt tai maalannut. En ajatellut kehystää kuvaa seinälle... kamera kuitenkin räpsyy, ihan varmasti. Me nyt ei muutenkaan harrasteta portretteja. Meillä ei ole virallisia kuvia pienestä lapsesta itkemässä joulupukin sylissä tai huutamassa kauhusta pääsiäispupun vieressä. Me ei olla otettu yksvee, kaksvee, kolmevee kuvia, kenestäkään. Ei ole virallista perhekuvaa, ei siis virallisia koulunaloituskuviakaan.

Kaikki on valmiina isoon päivään. M teki itse lounaansa, pakkasi sen eväslaukkuun, laukun reppuun, kansion ja sakset reppuun. Kansiossa nipullinen mun täyttämiä ja allekirjoittamia kaavakkeita. Reppu odottaa ovenpielessä ja M totes että ihanaa et pääsee taas kouluun... kesä on pitkä. Se on erityisen pitkä sellaiselle joka pitää kiinteistä rutiineista ja toisiaan samanlaisessa jonossa seuraavista päivistä. Mä katselin sitä kun se pakkas tarmolla tavaroitaan ja tajusin että sehän on tosiaan tehnyt tätä jo kaksi vuotta, kyllä se osaa. Ja jännittäähän sitä, ketäpä ei jännittäis. Uusi iso talo, uudet kaverit – ei yhtään tuttua – uudet opet, kaikki on uutta. Se heräs jo kuuden jälkeen, jotta ei varmasti myöhästy. Aamiaiseksi se tilas suklaapannareita.



Kysyin O:lta meneekö sekin tänään kouluun. Se totes ettei mee, ei vielä tänään. Mä tiedäb että se pärjää. Mä tiedän että se viihtyy. Mä tiedän että sillä on kivaa, jo tänään. K:n tehtäväksi jää olla muutama päivä orpona piruna, se tekee sille ihan hyvää.


Kolmesta viiteen vuotta mä olen tehnyt töitä vuorotta. Musta ei edelleenkään ole erityisen haikeeta, että on jonkun muun vuoro, edes osan aikaa. Joku muu tekee niitten kanssa töitä. Se tuntuu ihanalta ja vapauttavalta. Ymmärrän hyvin ne kuvat joissa äiti juhlii lasten kouluun paluuta. Voi hyvänen aika että osaankin olla niistä ylpeä, mun isot pienet ihanat. 


Kommentit

  1. Heh, en ole siis ainut, jonka lapsista/perheesta ei ole maksettuja ponotys potretteja. Onhan niista koulukuvat ja kun ne syndetkin sattuu molemmilla just noihin aikoihin. Ja harrastuksista tulee kuvat kans....Meilla lahtevat huomenna koulutielle. Poikaa vahan jannittaa uudet kuviot uudessa koulussa ja neiti tuskin jaksaa odottaa aamuun....
    Kanaemo

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo, mä vastustan niitä ylivalotettuja pönötyksiä joissa kaikki vääntää sellaisen hymyä muistuttavan irvistyksen naamalleen :) Kyllähän noita tosiaan tulee, koulukuvia ja harrastuskuvia ja... Hyvää ekaa koulupäivää sinnekin!

      Poista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

lauran viinikiireet

Kirjoitan tällä kertaa aiheesta josta en itse juuri tule puhuneeksi, en puhu siitä koska kaikkien näiden vuosien jälkeenkin muisto on yhä arka, se on arka kuin huonosti parantunut haava ja sen haavan suola on häpeä. Se on se häpeä, jota kannoin mukanani lapsuuteni, nuoruuteni ja nuoren aikuisuuteni. Häpeä jonka kanssa elin ennen kuin opin erottamaan itseni yksilönä perheestäni, sairauden ihmisestä ja kuoliaaksi vaietun hiljaisuuden kulissien takana totuudesta. Minun lapsuuteni oli totta vaikkei kukaan tiennyt mitä suljettujen ovien takana tapahtui. Miksi tänään? Miksi kaikkien näiden vuosien jälkeen? Miksi ei anna menneiden vaan olla menneitä? Siksi että tänä aamuna höräisin aamukahvini väärään kurkkuun ja sen sumpin mukana ilmeisesti pussillisen herneitä nenään lukiessani Helsingin Sanomien kolumnia jossa Laura Friman kertoo meille että hänellä on alkoholiongelma – Laura on siis alkoholisti.  Aina meille tulee tää viinikiire, sanoo lapseni – Minulla on alkoholiongelma, ja aion tehdä a

satunnaisia asioita

Etsiessäni tilastotietoja ihan toiseen asiaan, tuli mieleen että voisin kirjoittaa satunnaisia, enemmän tai vähemmän kiinnostavia asioita täältä Yhdysvaltain länsirannikon pohjolasta, Washingtonin osavaltiosta joka, ehkä Pearl Jamia, Nirvanaa ja Starbucksia lukuunottamatta, on kohtalaisen tuntematon maailmalla.  Aloitetaan maantiedosta ja historiasta. Washingtonin osavaltio sijaitsee Yhdysvaltain länsirannikolla ja ei ole sama asia kuin Washington, DC. Washingtonin osavaltio liittyi unioniin marraskuun 11, 1889 ja on Yhdysvaltain #42 osavaltio. Washington on myös ainoa osavaltio, joka on nimetty presidentin mukaan. Washingtonissa on viisi aktiivista tulivuorta. Niistä korkein on Mount Rainier (kuvassa) jonka huippu kurottaa 4392 metrin korkeuteen. Viimeisin tulivuorenpurkaus tapahtui 2004–2008 Mount Saint Helensin purkautuessa. Noiden vuosien aikana tulivuoresta purkautui arviolta 100 miljoonaa kuutiota laavaa. Vuorta pidetään Yhdysvaltain toiseksi vaarallisimpana tulivuorena.  Kaskadi

2.000

On ehkä osuvaa, tai sitten ei, että kahdestuhannes kirjoitus keskittyy suomen kieleen ja vähän suomalaisuuteenkin. Siihen kauniiseen ja rakkaaseen, kieleen jota minun omat lapseni eivät puhu. Kieleen, joka minun lasteni mielestä on lähinnä aika sekava, sillä miten kukaan voi tietää onko kuusi tulessa vai kakussa kuusi siivua. Näiden vuosien aikana olen todennut että on aiheita jotka kiinnostavat lukijaa vuosi toisensa jälkeen. Sellaisia ovat koulujärjestelmä, ihan tavallinen arki ja sitten juuri tämä, kysymys lasten kielitaidosta ja meidän kotikielestä.  Ylläoleva keskustelu käytiin meidän ystävien teinin kanssa. Nämä lapset ovat syntyneet Suomessa, molemmat vanhemmat ovat suomalaisia ja lapset ovat käyneet suomikoulua vuosia. Silti englanti on heilläkin se vahvempi kieli.  Tämä ja monia samankaltaisia keskusteluita käydään niissä perheissä, joissa lapset kasvavat kaksi, tai useampikielisessä kodissa, maassa, jossa valtakieli ei ole suomi. Mitä vanhemmaksi lapset kasvavat sitä enemmän