Siirry pääsisältöön

lohileipää ja kohtaamisia

Ulkona ukkostaa, edessä on tietokone ja teekuppi, ja mielessä se kylmäsavulohi jääkaapissa... vois tehdä lohileivän.

Viikonloppu on mennyt niin järjetöntä haipakkaa etten ole ehtinyt edes sähköposteja lukea, en lue nytkään – kirjoitan mieluummin samalla kuin nautin jyrinästä. Ei mulla nyt niin kauheesti oo ajatuksiakaan, jos sitä lohileipää ei lasketa.

Aamulla mietin eroa suomalaisessa, tais siis suomalaisessa evankelisluterilaisessa kirkossa ja sit tässä meidän kirkossa. En puhu muista kuin omastani, en tiedä muista... siis muuta kuin et ohi ajaessa on baptistia ja mormonia ja episkopaalia ja luterilaista ja katolista ja ortodoksia ja kaikkea maan ja taivaan väliltä...

Mietin lähinnä sitä että mistä se ero syntyy, miksi meidän kirkossa on viikonloppuisin neljä jumalanpalvelusta tällä kampuksella, kaksi toisella, yhteensä siis kuusi – jokainen viikonloppu. Miksi Suomessa ei riitä ihmisiä oikein siihen yhteenkään. Onko se se valtion ja kirkon avioliitto joka tekee asiasta yhdentekevän? Onko jumalanpalvelus yhtä tylsä kuin minkä kouluajoiltani muistan? Eikö se kohtaa? Eikö se kosketa?


Tänään siinä ovella seistessäni, tulokkaita tervehtiessä kävelee sisään ehkä omanikäiseni pariskunta. Ne pysähtyy ja kysyy multa mistä ne voi hakea lapsensa, se oli ollut kirkon järjestämällä viikonloppuretkellä. Ne ei koskaan olleet käynneet siellä, ne halus vaan noutaa teininsä... hetkeä myöhemmin näin sen saman pariskunnan kävelevän sisään jumalanpalvelukseen. Mitä tapahtui? Mikä muuttui? Viisi tai kymmenen minuuttia aiemmin viesti oli selkeästi sisään-ulos-pois. Mikä sai nämä kaksi ihmistä astumaan kirkkosaliin? Jäikö kerta ekaksi ja vikaksi? Tuleeko ne ehkä toistekin?


Kommentit

  1. Kyllä se jumalanpalvelus on Suomessa ev.lut. kirkossa edelleen aivan tolkuttoman tylsä...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Näin mä vähän pelkäsin ja varmasti se liittyy siihen että noudatetaan liturgisen jumalanpalveluksen kaavaa ja siellä on pakko aina olla ne tietyt elementit.

      Poista
  2. Kyllä se liittyy hyvin paljon kulttuuriin ja yhteiskunnan sekä kirkon yhteyteen. Suomessa nyt ei vaan oo tapana käydä kirkossa ja valtiokin on irti uskonnosta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mun käsittääkseni Suomessa nimenomaan valtio ja kirkko on liitossa keskenään toisin kuin täällä.

      80% meidän alueen asukkaista ei tunnusta mitään uskontoa eikä siis myöskään käy kirkossa.

      Poista
  3. Normaali sunnuntaiaamun jumalanpalvelus on varmaan ihan samanlainen kuin muistatkin, mutta ainakin isoissa kaupungeissa on tarjolla vaihtoehtoina hyvin erityyppisiä messuja, esim. Tuomasmessu. Niissä on aika erilainen tyyli ja musiikki on erilaista kuin normaaleissa jumalanpalveluksissa. Yleensä nämä vaihtoehtomessut ovat kuitenkin muuhun aikaan, esim. sunnuntai-iltaisin.

    Mielelläni kuulisin, millainen teidän kirkon jumalanpalvelus on? Miten se poikkeaa suomalaisesta? Ehkä me saataisiin siitä jotain ideoita tänne Suomeenkin.

    Kyllä yksi tekijä voi olla myös se, että Suomessa kirkon "jäsenmaksut" hoidetaan kirkollisverolla. Se menee vähän kuin huomaamatta eikä sitä pahemmin ajattele (paitsi sitten, jos harkitsee kirkosta eroamista). Käsittääkseni USAssa monet maksavat kirkolle huomattavia summia (useita prosentteja tuloistaan)? Varmaan toimintaankin sitoutuu aika eri tavalla, jos maksaa tietoisesti säännöllisesti isoja summia.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tuomasmessussa en ole koskaan ollut, joten en osaa siitä sanoa oikeastaan mitään.

      Meidän kirkossa - vapaa metodistikirkko - ei ole liturgiaa, pappi on pukeutunut farkkuihin ja flanellipaitaan ja puhuu... Ekaks lauletaan bändin kanssa kolme tai neljä biisiä, sit tulee yleisiä asioita, rukous ja sen jälkeen päivän "saarna". En osaa sanoa seurataanko jonkinlaoista kirkkovuotta aiheissa, mututuntumalla väittäisin ettei ne neljän tai viiden viikon teemat sinällään liity mitenkään kirkkovuoteen vaan on vaan itsellisiä teemoja. Tällä hetkellä aiheena on "you drive me crazy" eli ongelmalliset ihmissuhteet ja miten kristittynä voisi niitä parantaa. Toki pääsiäiset ja joulut on paikoillaan. Ehtoollista nautitaan jokaisen sarjan lopussa ja kastesunnuntai on neljä tai viisi kertaa vuodessa. Kaste on uppokaste.

      Jumalanpalveluksen lopussa lauletaan vielä yksi biisi ja sen aikana kerätään kolehti. Mun kolehti menee suoraveloituksena eli en sunnuntaisin maksa kolehtia lainkaan.

      Tärkeä osa toimintaa on pienryhmät joissa tavataan viikon aikana. Se raamatturyhmä jossa olen käynyt on yksi tällainen ja se MOPS jota vedän on toinen vastaava.

      Ne kirkon "jäsenmaksut" on täällä vapaaehtoisia ja vaikka kolehdin maksuun kannustetaan, ei siihen kukaan pakota ja kirkossa voi hyvin käysä ihan ilmaiseksikin.

      Jumalanpalveluksen aikana lapsille järjestetään pyhäkoulu ja yläasteikään asti jokainen on oman ikäistensä seurassa tai oman koululuokkansa ryhmässä, esim. M Kindergarten ryhmässä ja pojat 3-vuotiaissa. Myös pyhäkoulutoiminta on ilmaista.

      Poista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

lauran viinikiireet

Kirjoitan tällä kertaa aiheesta josta en itse juuri tule puhuneeksi, en puhu siitä koska kaikkien näiden vuosien jälkeenkin muisto on yhä arka, se on arka kuin huonosti parantunut haava ja sen haavan suola on häpeä. Se on se häpeä, jota kannoin mukanani lapsuuteni, nuoruuteni ja nuoren aikuisuuteni. Häpeä jonka kanssa elin ennen kuin opin erottamaan itseni yksilönä perheestäni, sairauden ihmisestä ja kuoliaaksi vaietun hiljaisuuden kulissien takana totuudesta. Minun lapsuuteni oli totta vaikkei kukaan tiennyt mitä suljettujen ovien takana tapahtui. Miksi tänään? Miksi kaikkien näiden vuosien jälkeen? Miksi ei anna menneiden vaan olla menneitä? Siksi että tänä aamuna höräisin aamukahvini väärään kurkkuun ja sen sumpin mukana ilmeisesti pussillisen herneitä nenään lukiessani Helsingin Sanomien kolumnia jossa Laura Friman kertoo meille että hänellä on alkoholiongelma – Laura on siis alkoholisti.  Aina meille tulee tää viinikiire, sanoo lapseni – Minulla on alkoholiongelma, ja aion tehdä a

2.000

On ehkä osuvaa, tai sitten ei, että kahdestuhannes kirjoitus keskittyy suomen kieleen ja vähän suomalaisuuteenkin. Siihen kauniiseen ja rakkaaseen, kieleen jota minun omat lapseni eivät puhu. Kieleen, joka minun lasteni mielestä on lähinnä aika sekava, sillä miten kukaan voi tietää onko kuusi tulessa vai kakussa kuusi siivua. Näiden vuosien aikana olen todennut että on aiheita jotka kiinnostavat lukijaa vuosi toisensa jälkeen. Sellaisia ovat koulujärjestelmä, ihan tavallinen arki ja sitten juuri tämä, kysymys lasten kielitaidosta ja meidän kotikielestä.  Ylläoleva keskustelu käytiin meidän ystävien teinin kanssa. Nämä lapset ovat syntyneet Suomessa, molemmat vanhemmat ovat suomalaisia ja lapset ovat käyneet suomikoulua vuosia. Silti englanti on heilläkin se vahvempi kieli.  Tämä ja monia samankaltaisia keskusteluita käydään niissä perheissä, joissa lapset kasvavat kaksi, tai useampikielisessä kodissa, maassa, jossa valtakieli ei ole suomi. Mitä vanhemmaksi lapset kasvavat sitä enemmän

satunnaisia asioita

Etsiessäni tilastotietoja ihan toiseen asiaan, tuli mieleen että voisin kirjoittaa satunnaisia, enemmän tai vähemmän kiinnostavia asioita täältä Yhdysvaltain länsirannikon pohjolasta, Washingtonin osavaltiosta joka, ehkä Pearl Jamia, Nirvanaa ja Starbucksia lukuunottamatta, on kohtalaisen tuntematon maailmalla.  Aloitetaan maantiedosta ja historiasta. Washingtonin osavaltio sijaitsee Yhdysvaltain länsirannikolla ja ei ole sama asia kuin Washington, DC. Washingtonin osavaltio liittyi unioniin marraskuun 11, 1889 ja on Yhdysvaltain #42 osavaltio. Washington on myös ainoa osavaltio, joka on nimetty presidentin mukaan. Washingtonissa on viisi aktiivista tulivuorta. Niistä korkein on Mount Rainier (kuvassa) jonka huippu kurottaa 4392 metrin korkeuteen. Viimeisin tulivuorenpurkaus tapahtui 2004–2008 Mount Saint Helensin purkautuessa. Noiden vuosien aikana tulivuoresta purkautui arviolta 100 miljoonaa kuutiota laavaa. Vuorta pidetään Yhdysvaltain toiseksi vaarallisimpana tulivuorena.  Kaskadi