Siirry pääsisältöön

sota

Kiville rysähti niin että kolina kävi... vanhempainilta ei ollut eilen, se on tänään. Onneksi ei kuitenkaan toissailtana. Se et ajoin sinne eilen turhaan ei oo vakavaa, mutta se että näin pääsi käymään ja ettei se ole lainkaan mun tapaista on vähän huolestuttavaa. Nytkö se hermoromahdus on oikeesti tulossa?

Tavattiin naisten kanssa pubissa, tossa kulmilla. Kahdeksaan mennessä kapakka oli täynnä tuttuja naisia, naapureita, ystäviä, lasten tulevia opettajia... sen parin tunnin aikana tuli istuttua useammassakin pöydässä, puhuttua kepeitä ja vakavia. Pubi ei täällä ole se vanhan kulahtaneen ostarin juottola jonka ohi ei edes pysty kävelemään koska sieltä tuleva löyhkä on niin karmaiseva tai koska juopot tappelee ulkopuolella. Pubissa ei kännätä, siellä käydään lasillisella tai kahdella, syömässä, aamiaisella tai katsomassa matsia.


Jossakin vaiheessa keskustelu kääntyi – ymmärrettävästi – Itärannikon tapahtumiin. Kerroin kuinka L:n ystävän mies välttyi olemasta paikalla vain koska jäi liikenneruuhkaan ja oli myöhässä. Hän työskenteli Laivaston esikunnassa, siinä kerroksessa, siinä toimistossa, siinä työpisteessä. Puhuttiin taas kerran siitä miten aselakien sijasta pitäisi keskittyä mielenterveyspotilaiden hoitoon ja pakkohoitolainsäädäntöön. Siitä oltiin kaikki samaa mieltä. Keskustelu polvelilee eteenpäin ja jossakin vaiheessa ollaan jo 9/11:n tapahtumissa, Prinsessa Dianan kuolemassa ja lopulta ystäväni J kertoo nuoruudestaan Kroatian sodassa. On hiljaista, vain yksi meistä sen pöydän ääressä on elänyt sodan muutenkin kuin kirjoista lukemalla, elokuvissa ja isovanhempien puheissa.

Kuin sattumalta käynnistäessäni auton soi autostereoissa tämä Kroatialainen kehtolaulu, sydäntäsärkevän kaunis ja nyt entistäkin koskettavampi.


Kommentit

  1. joskus vaan kaikista kalentereista ja päiväjärjestyksistä huolimatta ei mene putkeen.
    Kuten nuorimmaiseni joskus kauan sitten sattuvasti sanoi: "kun elämä vaikertaa niin sitten se vaikertaa"

    VastaaPoista
  2. Täältä Euroopan näkövinkkelistä tuntuu kummalta havainnoida tuota suurta vastenmielisyyttä aselakien kiristämiseen, jota aika suurikin joukko USA:n ihmisistä tuntee.Tosin toista kantaakin edustavia kansalaisia yhä enenevässä määrin USA:stakin onneksi löytyy.

    Laadukkaiden tieteellisten tutkimusten valossa aselakien kiristäminen todellakin vähentää tilastollisesti väkivaltaisten ampuma-asekuolemien määrää dramaattisesti.

    Kysymyksen asettelun ei tulisi hämäävästi mennä joko tai-akselilla vaan kaikki mahdollinen tarvittava olisi tehtävä turhien kuolemien vähentämiseksi. Näin ollen kysymys pitäisi olla sekä että-ratkaisuista. Pitäisi SEKÄ tehostaa mielenterveyspotilaiden (pakko)hoitoja ETTÄ kiristää aselakeja.

    Kaikki mahdollinen tilastollisten tutkimusten mukaan auttava toiminta olisi toteutettava. Ihmisten mukavuudenhalua ja harrastustoiminnan jouhevuutta yms ei saisi panna ihmishenkien arvostuksen edelle.Ihmiskunnan tulisi priodisoida asiat eettisten eikä mukavuus näkökulmien pohjalta.

    Se nyt vaan on fakta, että niissä länsimaissa, joissa aselait ovat tiukimmat näitä erilaisia ihmisten aseilla surmaamisia tapahtuu vähiten. Esim puukoilla ei nyt vaan saa surmattua nopeasti yhtä paljon ihmisiä kuin ampuma-aseilla. Mitä vähemmän ampuma-aseita populaatiossa on ja mitä tiukemmin niitten käyttöä rajoitetaan, sitä vähemmän ampuma-asekuolemia tilastollisesti tietyssä populaatiossa esiintyy.Elämän puolesta aseiden ylivaltaa vastaan, on mottoni ja se vahvistuu aina , kun näitä hirveyksiä tapahtuu. USA:ssa on ihan liikaa aseita siviileillä, niin laillisesti kuin laittomastikin.

    Miksu

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

lauran viinikiireet

Kirjoitan tällä kertaa aiheesta josta en itse juuri tule puhuneeksi, en puhu siitä koska kaikkien näiden vuosien jälkeenkin muisto on yhä arka, se on arka kuin huonosti parantunut haava ja sen haavan suola on häpeä. Se on se häpeä, jota kannoin mukanani lapsuuteni, nuoruuteni ja nuoren aikuisuuteni. Häpeä jonka kanssa elin ennen kuin opin erottamaan itseni yksilönä perheestäni, sairauden ihmisestä ja kuoliaaksi vaietun hiljaisuuden kulissien takana totuudesta. Minun lapsuuteni oli totta vaikkei kukaan tiennyt mitä suljettujen ovien takana tapahtui. Miksi tänään? Miksi kaikkien näiden vuosien jälkeen? Miksi ei anna menneiden vaan olla menneitä? Siksi että tänä aamuna höräisin aamukahvini väärään kurkkuun ja sen sumpin mukana ilmeisesti pussillisen herneitä nenään lukiessani Helsingin Sanomien kolumnia jossa Laura Friman kertoo meille että hänellä on alkoholiongelma – Laura on siis alkoholisti.  Aina meille tulee tää viinikiire, sanoo lapseni – Minulla on alkoholiongelma, ja aion tehdä a

satunnaisia asioita

Etsiessäni tilastotietoja ihan toiseen asiaan, tuli mieleen että voisin kirjoittaa satunnaisia, enemmän tai vähemmän kiinnostavia asioita täältä Yhdysvaltain länsirannikon pohjolasta, Washingtonin osavaltiosta joka, ehkä Pearl Jamia, Nirvanaa ja Starbucksia lukuunottamatta, on kohtalaisen tuntematon maailmalla.  Aloitetaan maantiedosta ja historiasta. Washingtonin osavaltio sijaitsee Yhdysvaltain länsirannikolla ja ei ole sama asia kuin Washington, DC. Washingtonin osavaltio liittyi unioniin marraskuun 11, 1889 ja on Yhdysvaltain #42 osavaltio. Washington on myös ainoa osavaltio, joka on nimetty presidentin mukaan. Washingtonissa on viisi aktiivista tulivuorta. Niistä korkein on Mount Rainier (kuvassa) jonka huippu kurottaa 4392 metrin korkeuteen. Viimeisin tulivuorenpurkaus tapahtui 2004–2008 Mount Saint Helensin purkautuessa. Noiden vuosien aikana tulivuoresta purkautui arviolta 100 miljoonaa kuutiota laavaa. Vuorta pidetään Yhdysvaltain toiseksi vaarallisimpana tulivuorena.  Kaskadi

2.000

On ehkä osuvaa, tai sitten ei, että kahdestuhannes kirjoitus keskittyy suomen kieleen ja vähän suomalaisuuteenkin. Siihen kauniiseen ja rakkaaseen, kieleen jota minun omat lapseni eivät puhu. Kieleen, joka minun lasteni mielestä on lähinnä aika sekava, sillä miten kukaan voi tietää onko kuusi tulessa vai kakussa kuusi siivua. Näiden vuosien aikana olen todennut että on aiheita jotka kiinnostavat lukijaa vuosi toisensa jälkeen. Sellaisia ovat koulujärjestelmä, ihan tavallinen arki ja sitten juuri tämä, kysymys lasten kielitaidosta ja meidän kotikielestä.  Ylläoleva keskustelu käytiin meidän ystävien teinin kanssa. Nämä lapset ovat syntyneet Suomessa, molemmat vanhemmat ovat suomalaisia ja lapset ovat käyneet suomikoulua vuosia. Silti englanti on heilläkin se vahvempi kieli.  Tämä ja monia samankaltaisia keskusteluita käydään niissä perheissä, joissa lapset kasvavat kaksi, tai useampikielisessä kodissa, maassa, jossa valtakieli ei ole suomi. Mitä vanhemmaksi lapset kasvavat sitä enemmän