Siirry pääsisältöön

kaksi viikkoa

Mä kasvoin sellaisessa keskimääräisen luterilaisessa kodissa, sellaisia joita Suomessa oli siihen aikaan viitisenmiljoonaa... kirkossa käytiin koulun kanssa jouluna ja keväällä, suvivirressä oli sitä jotakin. Satunnaisesti joku pääsi ripille, meni naimisiin tai haudattiin ja taas käytiin kirkossa... muuten sinne ei ollut asiaa. Kunnon tapauskovaisen maailmankatsomuksen mukaan lapset kastettiin, myöhemmin ne pääsi kirkossa ripille...

Ne jotka kävi kirkossa useammin oli jotenkin outoja – arveluttavia. Saati ne naapurit jotka kuului johonkin lahkoon, niillä oli raamattukin esillä... ja sit se serkku, mutsin serkku, se oli löytänyt Jeesuksen ja se halus rukoilla kaikkien puolesta. Sille me naurettiin ja siitä oli syytä pysytellä tietyllä etäisyydellä.

Uskonasioita ei mietitty sen enempää, opiskeluaikoina käytiin teologisen tiedekunnan ruokalassa lounaalla koska se oli lähellä ja siellä oli ihan jees ruoka. Vasta myöhemmin osa erosi kirkosta ja ilmoitti olevansa ateisteja, ne ilmoitti että uskovaiset on sairaiota ja uskonto ihmiskunnan syöpä. Mä mietin että eikö kaikenlainen ehdottomuus noin ylipäätään ole pahasta.

Vuodet vierivät ja me asuttiin täällä, maailmanlaidalla. Moni naapureista ja ystävistä kävi kirkossa sunnuntaisin, ne ei vaan tehneet siitä mitään numeroa. Sit oli niitä jotka ei käyneet, nekään ei kokeneet tarvetta mihinkään ”statementteihin”. Joskus joku kysyi käydäänkö me kirkossa, vastasin eikä se oikeastaan ollut sen kummempaa... ei käydä.

Tuli M ja M:n myötä MOPS. Kävin kirkon ryhmässä kahdesti kuukaudessa ja vastasin jotenkin ympäripyöreästi ja vältellen kysymyksiin siitä missä kirkossa me käydään, tai et käydäänkö ylipäätään kirkossa... M oli toki saanut kasteen ja niinpä vastasin et me ollaan suomikirkon jäseniä mut ei käydä siellä koska se on niin kaukana. M:n koulun – sen ekan – ilmoittautumiskaavakkeeseen kirjoitin kastepäivän ja seurakunnaksi sen suomalaisen, hainhan sille koulupaikkaa Luterilaisen kirkon koulusta.

Keväällä 2012 moni asia oli eskaloitunut ja me huomattiin yhtäkkiä olevamme ihan uudessa maailmassa. M sai diagnoosinsa, aloitti intensiiviset terapiat, vaihtoi koulua... Kaikki suositteli kesäleirejä, ihan vaan et rutiinit pysyy kesälläkin. Ilmoitin M:n seurakunnan kesäleirille VBS:ään, raamattukouluun... lähinnä koska se oli halpaa ja helppoa. Sit mä olin yhtäkkiä itse sairaalassa keuhkoveritulpan takia ja kaikki oli taas kerran levällään.

Raamattuleirin lopussa oli lasten esitys ja tietysti me vanhemmat oltiin siellä katsomassa. Siellä esityksessä meidät kutsuttiin kirkkoon sunnuntaina, M halus mennä ja mä vein sen. Istuin siellä jumalanpalveluksessa ja itkin. Itkin mennyttä kevättä, omaa sairastumistani, poikien syntymää, T:n kuolemaa... varmasti myös sitä et sain istua siellä, kirkossa, ihan rauhassa ja tuntemattomana.

Me ruvettiin lasten kanssa käymään kirkossa, säännöllisen säännöttömästi... jos ei ollut mitään muutakaan, me mentiin kirkkoon. Se ei tuntunut mitenkään vaaralliselta. Kukaan ei tuputtanut mitään. Kukaan ei olettanut tai vaatinut meiltä mitään. Mua nolotti. En tuntenut itseäni oikeaksi kirkossakävijäksi. Musta tuntui et käyn siellä jotenkin väärin perustein kun kaipasin lähinnä omaa rauhaa ja viikottaista ”saarnaa”. Enhän mä mikään uskovainen ollut. En mä ollut hurahtanut mihinkään, en mä lukenut kotona raamattua tai rukoillut muitten puolesta. Kotona mä en puhunut asiasta mitään. L ei halunnut tulla kirkkoon eikä ollut mun asia taivutella, ei ole edelleenkään. Ystäville vastasin jos ne jotain kysyi, ja moni kysi silleen varovasti... kai ne ajatteli et olin jotenkin seonnut ja ruvennut sellaiseksi kummalliseksi – uskovaiseksi. Kai ne odotti että mä muutun ja musta tulee jotenkin erilainen – ei tullut. Me käytiin lasten kanssa sunnuntaisin kirkossa, se siitä.

Liityin seurakuntaan lähinnä uteliaisuuttani. Halusin tietää enemmän ja selvittää missä mä oikeastaan käyn lasten kanssa ja mihin sitoudun, vai sitoudunko yhtään mihinkään. Sillä reissulla tuli ekan kerran puheeksi kaste. Mun ensimmäinen reaktio oli lähinnä hämmentynyt... muthan oli jo kastettu. Liitetty luterilaiseen seurakuntaan silloin lapsena ja myöhemmin konfirmoitukin. Kasteeseen mulla ei toki ollut sananvaltaa ja konfirmaatiokin tuli käytyä läpi lähinnä koska se kuului asiaan. Koko kouluaikani olin pakon edessä käynyt uskonnontunneilla ja tiesin aika paljon enemmän raamatusta kuin keskiverto kirkossakäymätön amerikkalainen. Miksi mut pitäis siis kastaa?

Vähitellen ajatus aikuiskasteesta alkoi puhuttelemaan. Olin läsnä aika monena kastesunnuntaina ja tilanteessa tuntui aina olevan jotain erityistä, tunnelma oli käsilläkosketeltava. Puhuin asiasta L:lle ja sen vastaus oli just mitä olin ajatellutkin... ”toihan on ihan pimeetä! Ihan verrattavissa johonkin kaatumissysteemeihin ja hihhulitouhuihin... käy vaan kirkossa, mut jotain rajaa nainen” Vähän mua itseänikin nolotti. Mietin mitä kaikki ystävätkin sanois jos kuulis... ne ihan varmaan ajattelis et oon outo, seonnut. Asia jäi ja aina välillä se nousi esiin uuden kastesunnuntain tullessa lähemmäksi. Ei musta kuitenkaan ollut siihen. Ajattelin et L lähtee varmaan kävelemään, että siinä menee raja. Että on ihan jees et vien lapset kirkkoon, mutta et tätä se ei kestä.

Viimeiset viikot oon taas huomannut ajattelevani asiaa, etenkin kun oon ollut vähintäänkin puoliaktiivisena uuden kyläkirkon avaamisessa... kasteesta on tullut taas ajankohtainen asia ja vaikka en nyt varsinaisesti koe edelleenkään tarpeelliseksi julistaa asiaa naamiksessa se ei enää ole noloa. Tuntuu tärkeältä julkisesti, seurakunnan edessä myöntää ja sanoa että mä uskon tähän. Mulle tulee tästä hyvä olo ja saan täältä voimaa.


Tänään laitoin rastin siihen ruutuun. Tänään uskalsin. Pastorin vaimo on mun hyvä ystävä, pastori oli innoissaan... pyysin että se heittäisi rukouksen tai kaksi meidän perherauhan ja avioliiton puolesta, että L ymmärtäisi miksi mä haluan tän tehdä ja miksi koen sen niin tärkeäksi. Pastori oli innoissaan ja mietti jo miten voisi itse, henkilökohtaisesti kastaa just mut, onhan tää mulle niin iso asia, askel ja suuri päätös. Kummallista kyllä koen edelleenkin olevani se ihan sama minä.


Kommentit

  1. :-) onnittelut hyvasta paatoksesta! Blessings!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tuntuu jotenkin vapauttavalta kun päätös on tehty :)

      Poista
    2. onnittelut, iso juttu.

      Meillä ollaan sikäli onnekkaassa tilanteessa kotona, että ollaan tehty tätä hiljaista etsikkomatkaa kutakuinkin tasatahtia puolison kanssa.
      Mutta hiljaista se on - ei osata oikein kumpikaan sitä sanallistaa...

      Poista
    3. Kiitos! Niin on. Jotenkin se tosiaan on aika hiljaista eikä siitä osaa puhuakaan... L ei ole mun päätöstä kommentoinut sanallakaan, suuntaan tai toisen. Eilen just kirkolla juttelin aiheesta yhden esirukousryhmäläisen kanssa, ihan viisaan naisen, joka näki sen meidän perheen sisäisen ongelman just sellaisena kun se oikeastaan kai on - kulttuurierona. Luterilaiseen kirkkoon kun ei kauheesti kuulu mitkään tällaiset julkiset uskon osoitukset, uudet kasteet sun muut...

      Poista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

lauran viinikiireet

Kirjoitan tällä kertaa aiheesta josta en itse juuri tule puhuneeksi, en puhu siitä koska kaikkien näiden vuosien jälkeenkin muisto on yhä arka, se on arka kuin huonosti parantunut haava ja sen haavan suola on häpeä. Se on se häpeä, jota kannoin mukanani lapsuuteni, nuoruuteni ja nuoren aikuisuuteni. Häpeä jonka kanssa elin ennen kuin opin erottamaan itseni yksilönä perheestäni, sairauden ihmisestä ja kuoliaaksi vaietun hiljaisuuden kulissien takana totuudesta. Minun lapsuuteni oli totta vaikkei kukaan tiennyt mitä suljettujen ovien takana tapahtui. Miksi tänään? Miksi kaikkien näiden vuosien jälkeen? Miksi ei anna menneiden vaan olla menneitä? Siksi että tänä aamuna höräisin aamukahvini väärään kurkkuun ja sen sumpin mukana ilmeisesti pussillisen herneitä nenään lukiessani Helsingin Sanomien kolumnia jossa Laura Friman kertoo meille että hänellä on alkoholiongelma – Laura on siis alkoholisti.  Aina meille tulee tää viinikiire, sanoo lapseni – Minulla on alkoholiongelma, ja aion tehdä a

2.000

On ehkä osuvaa, tai sitten ei, että kahdestuhannes kirjoitus keskittyy suomen kieleen ja vähän suomalaisuuteenkin. Siihen kauniiseen ja rakkaaseen, kieleen jota minun omat lapseni eivät puhu. Kieleen, joka minun lasteni mielestä on lähinnä aika sekava, sillä miten kukaan voi tietää onko kuusi tulessa vai kakussa kuusi siivua. Näiden vuosien aikana olen todennut että on aiheita jotka kiinnostavat lukijaa vuosi toisensa jälkeen. Sellaisia ovat koulujärjestelmä, ihan tavallinen arki ja sitten juuri tämä, kysymys lasten kielitaidosta ja meidän kotikielestä.  Ylläoleva keskustelu käytiin meidän ystävien teinin kanssa. Nämä lapset ovat syntyneet Suomessa, molemmat vanhemmat ovat suomalaisia ja lapset ovat käyneet suomikoulua vuosia. Silti englanti on heilläkin se vahvempi kieli.  Tämä ja monia samankaltaisia keskusteluita käydään niissä perheissä, joissa lapset kasvavat kaksi, tai useampikielisessä kodissa, maassa, jossa valtakieli ei ole suomi. Mitä vanhemmaksi lapset kasvavat sitä enemmän

satunnaisia asioita

Etsiessäni tilastotietoja ihan toiseen asiaan, tuli mieleen että voisin kirjoittaa satunnaisia, enemmän tai vähemmän kiinnostavia asioita täältä Yhdysvaltain länsirannikon pohjolasta, Washingtonin osavaltiosta joka, ehkä Pearl Jamia, Nirvanaa ja Starbucksia lukuunottamatta, on kohtalaisen tuntematon maailmalla.  Aloitetaan maantiedosta ja historiasta. Washingtonin osavaltio sijaitsee Yhdysvaltain länsirannikolla ja ei ole sama asia kuin Washington, DC. Washingtonin osavaltio liittyi unioniin marraskuun 11, 1889 ja on Yhdysvaltain #42 osavaltio. Washington on myös ainoa osavaltio, joka on nimetty presidentin mukaan. Washingtonissa on viisi aktiivista tulivuorta. Niistä korkein on Mount Rainier (kuvassa) jonka huippu kurottaa 4392 metrin korkeuteen. Viimeisin tulivuorenpurkaus tapahtui 2004–2008 Mount Saint Helensin purkautuessa. Noiden vuosien aikana tulivuoresta purkautui arviolta 100 miljoonaa kuutiota laavaa. Vuorta pidetään Yhdysvaltain toiseksi vaarallisimpana tulivuorena.  Kaskadi