Siirry pääsisältöön

missä olet oikea maailma?

Mulla ei varsinaisesti ollut kovin huikeita odotuksia tämän aamuisesta keskusteluajasta koululla... (Suomessakin on kai näitä vastaavia kun istutaan alas open kanssa ja keskustellaan lapsen koulunkäynnistä). Matalahkot odotukset perustui siihen edelliseen kertaan syksyllä, siihen joka kesti kymmenen minuuttia ja jonka aikana M kertoi että sen tavoitteet tälle kouluvuodelle on oppia vetämään takin vetoketju, ja opetella lukemaan nk. ”sight” words tai SNAP words... (it, the, I, was, he, she, up, down, here, with, at, in, is, jne.) Silloin olin pettynyt, en lapseni tavoitteenasetantaan, vaan siihen ettei siellä puhuttu sanaakaan siitä miten koulunkäynti sujuu, mihin pitäis keskittyä, mitä voitais tehdä toisin...

Tältä aamulta en siis odottanut oikeastaan mitään. Mietin mielessäni lähinnä että erityisopelle pitäis varmaan laittaa viestiä erityisopetussuunnitelmasta (IEP) ja et kun me päästää ulos sieltä palaverista me mennään M:n kanssa kahville – M:n idea – ja sit hoitamaan pari asiaa ennen kuin K pääsee koulusta. Edelliseen kertaan perustuen en ollut valmistautunut mitenkään. Mulla ei ollut mukana mitään, ei paperia, ei kynää, ei sitä välitodistustakaan.

Olin siis aika yllättynyt kun sinne neukkariin asteli M:n opettajan lisäksi erityisope Rva Enkeli ja niillä oli mukanaan M:n IEP, se välitodistus ja pino kokeita sun muita. Yllättynyt, mutta iloisesti. Ensin M sai kertoa missä se on hyvä, siis omasta mielestään, ja mikä koulussa on kaikkein mukavinta. Sen jälkeen M jäi statistin rooliin ja me keskusteltiin siitä todistuksesta ja oltiin Rva Enkelin kanssa samaa mieltä et M:n tärkeimmät arvosanat oli ne käyttäytymiseen, huolellisuuteen ja oppimis/koulunkäyntitaitoihin liittyvät arvosanat. Rva Enkeli sanoi ettei sillä ole kovin montaa erityisoppilasta, joita ylipäätään arvioidaan näissä asioissa... lähinnä siksi ettei se olis reilua. Me kuitenkin puhuttiin siitä miten M:n on vaikee ymmärtää miksi viittaamisella ei ole yhtäläisyysmerkkiä vastaamisen kanssa. Miksi aina ei saa vastata jos kerran tietää... Me puhuttiin siitä miten M:lla on hankalaa hyväksyä sitä ettei hänen ideaansa aina toteuteta ja että opettajalla saattaa olla toisenlainen ajatus siitä mitä tapahtuu tai tehdään seuraavaksi... me puhuttiin siitä että M:n on vaikeeta ymmärtää että yleensä tehdään ei ole sama kuin aina tehdään, ja että poikkeukset on ahdistavia ja vaikeita. Me puhuttiin siitä koulubussiepisodista ja m.n itkupotkuraivareista koulun pihalla – se selkeästi jätti melkoisen jäljen... ei muhun, ei M:aan, vaan M:n opettajaan.

Sit me katsottiin akateemista puolta. Me puhuttiin siitä kirjoittamisesta ja käden koordinaation ja lihasvoiman harjoittamisesta – samaa puhuttiin eilen toimintaterapeutin kanssa ja tehtiin suunnitelmaa – ja me puhuttiin siitä miten tärkeetä on tehdä siitä ainoasta selkeästi hankalasta asiasta kivaa, niin kivaa at M haluaa harjoitella taitoaan.

Mulle ei ollut yllätys – tietenkään – että se pärjää lukemisessa ja matikassa. Rva Enkeli nosti erityisopena esiin mun suurimman huolen... lukee joo, mutta mikä on luetun ymmärtämisen ja sen tiedon soveltamisen taso, tekninen lukeminen kun on ihan eri asia kuin sen luetun asian ymmärtäminen ja sisäistäminen. Voinhan mäkin ottaa kirjastossa kouraani vaikka Yhdysvaltain Perustuslain ja lukea sitä ääneen jollekin. Se mitä mä siitä oikeastin ymmärrän on aivan toinen asia...

Matikassa taas... no sehän tiedettiin ja Rva Enkelin kanssa hymyiltiin toisillemme pöydän yli... ne koetulokset joita me katsottii. Koetilanteessa ne tekee töitä kahdestaan opettajan kanssa, niillä on tietty aika mitä tehtävään saa käyttää ja ajan päättyessä jokaisesta oikeasta vastauksesta saa yhden pisteen. Sanotaan vaikka et täydet pisteet saa kymmenestä oikeasta vastauksesta. M:lla ne oikeitten vastauksien lukumäärä matikassa huiteli aina 40-50 välimaastossa ja se vois oikein hyvin opiskella matematiikkaa toka- tai kolmasluokkalaisten kanssa. Eilen illalla se kysyi multa kylppärissä et kuinka monta sekuntia on kolme minuuttia... vastasin et yksi minuutti on 60 sekuntia. Hetken se oli hiljaa ja sit se sanoi – ”Ai, no sit 3 minuuttia on 180 sekuntia” – M on edelleen vaan viisi. Se täyttää huhtikuussa kuusi. En hennonut – ei, en halunnut – kertoa opelle ja erityisopelle kun ne päivitteli M:n poikkeuksellista älykkyyttä et sille on tehty kognitiiviset testit ja että me vanhemmat tiedetään että se on pelottavan älykäs.


Sit me puhuttiin muutama sana M:n IEP:stä... Me ollaan L:n kanssa ajateltu, ja henkisesti valmistauduttu siihen et M:n erityisopetussuunnitelma halutaan purkaa keväällä ja ajateltu ettei meillä kai oikeastaan oo siihen kauheesti vasta-argumenttejakaan. Tyttö on kuitenkin osoittanut pärjäävänsä muutamalla pienellä mukautuksella, ilman avustajaa, ihan tavallisessa luokassa ja oppimistulokset on olleet loistavia. Ajateltiin et olis ehkä absurdia yrittää vedota siihen et M on koulussa vain puolikkaan päivän, ja et sen luokassa on poikkeuksellisen vähän oppilaita (K luokalla saa olla muistaakseni 22 oppilasta), M:n luokalla on 13 lasta. Meinasin siis pudota tuolilta Rva Enkelin sanoessa että hän on aivan ehdottomasti sitä mieltä ettei M:n IEP:tä missään tapauksessa pureta, vaan keskitytään tekemään siitä akateemisen erityisopetussuunitelman sijasta ennen kaikkea sosiaalinen IEP ja kohdistamaan tukitoimet ensi syksyyn ja siihen tilanteeseen kun luokassa onkin yhtäkkiä 24 lasta ja koulupäivän pituus on 8:55-15:30. Tavoitteena luoda M:lle mahdollisuus myös pienryhmäopetukseen, ei niinkään akateemisen taropeen takia vaan jotta ahdistuneisuus saadaan pidettyä aisoissa. Kiitos Rva Enkeli! En tiedä koska me pudotaan koulumaailmassa siihen oikeeseen maailmaan, siihen josta kaikki aina puhuu... siihen missä koulu, opettajat ja erityisopetus ei halua ymmärtää ja tukea lapsen oppimista ja koulukokemusta. 


pistaasi, appelsiini, suklaa ja vadelma... M:n herkkua

M ei enää halua syntärikakkua, se haluaa macaroon tornin...


Kommentit

  1. ihanaa kuulla että on noin ymmärtäväinen erityisopettaja!

    VastaaPoista
  2. Vähän asian viesrestä: ootko kuullu tästä tutkimuksesta?

    http://bit.ly/MocdM6

    New research from Case Western Reserve University and University of Toronto neuroscientists finds that the brains of autistic children generate more information at rest – a 42% increase on average. The study offers a scientific explanation for the most typical characteristic of autism – withdrawal into one’s own inner world. The excess production of information may explain a child’s detachment from their environment.“Our results suggest that autistic children are not interested in social interactions because their brains generate more information at rest, which we interpret as more introspection in line with early descriptions of the disorder,” said Roberto Fernández Galán, PhD, senior author and associate professor of neurosciences at Case Western Reserve School of Medicine.

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

lauran viinikiireet

Kirjoitan tällä kertaa aiheesta josta en itse juuri tule puhuneeksi, en puhu siitä koska kaikkien näiden vuosien jälkeenkin muisto on yhä arka, se on arka kuin huonosti parantunut haava ja sen haavan suola on häpeä. Se on se häpeä, jota kannoin mukanani lapsuuteni, nuoruuteni ja nuoren aikuisuuteni. Häpeä jonka kanssa elin ennen kuin opin erottamaan itseni yksilönä perheestäni, sairauden ihmisestä ja kuoliaaksi vaietun hiljaisuuden kulissien takana totuudesta. Minun lapsuuteni oli totta vaikkei kukaan tiennyt mitä suljettujen ovien takana tapahtui. Miksi tänään? Miksi kaikkien näiden vuosien jälkeen? Miksi ei anna menneiden vaan olla menneitä? Siksi että tänä aamuna höräisin aamukahvini väärään kurkkuun ja sen sumpin mukana ilmeisesti pussillisen herneitä nenään lukiessani Helsingin Sanomien kolumnia jossa Laura Friman kertoo meille että hänellä on alkoholiongelma – Laura on siis alkoholisti.  Aina meille tulee tää viinikiire, sanoo lapseni – Minulla on alkoholiongelma, ja aion tehdä a

2.000

On ehkä osuvaa, tai sitten ei, että kahdestuhannes kirjoitus keskittyy suomen kieleen ja vähän suomalaisuuteenkin. Siihen kauniiseen ja rakkaaseen, kieleen jota minun omat lapseni eivät puhu. Kieleen, joka minun lasteni mielestä on lähinnä aika sekava, sillä miten kukaan voi tietää onko kuusi tulessa vai kakussa kuusi siivua. Näiden vuosien aikana olen todennut että on aiheita jotka kiinnostavat lukijaa vuosi toisensa jälkeen. Sellaisia ovat koulujärjestelmä, ihan tavallinen arki ja sitten juuri tämä, kysymys lasten kielitaidosta ja meidän kotikielestä.  Ylläoleva keskustelu käytiin meidän ystävien teinin kanssa. Nämä lapset ovat syntyneet Suomessa, molemmat vanhemmat ovat suomalaisia ja lapset ovat käyneet suomikoulua vuosia. Silti englanti on heilläkin se vahvempi kieli.  Tämä ja monia samankaltaisia keskusteluita käydään niissä perheissä, joissa lapset kasvavat kaksi, tai useampikielisessä kodissa, maassa, jossa valtakieli ei ole suomi. Mitä vanhemmaksi lapset kasvavat sitä enemmän

satunnaisia asioita

Etsiessäni tilastotietoja ihan toiseen asiaan, tuli mieleen että voisin kirjoittaa satunnaisia, enemmän tai vähemmän kiinnostavia asioita täältä Yhdysvaltain länsirannikon pohjolasta, Washingtonin osavaltiosta joka, ehkä Pearl Jamia, Nirvanaa ja Starbucksia lukuunottamatta, on kohtalaisen tuntematon maailmalla.  Aloitetaan maantiedosta ja historiasta. Washingtonin osavaltio sijaitsee Yhdysvaltain länsirannikolla ja ei ole sama asia kuin Washington, DC. Washingtonin osavaltio liittyi unioniin marraskuun 11, 1889 ja on Yhdysvaltain #42 osavaltio. Washington on myös ainoa osavaltio, joka on nimetty presidentin mukaan. Washingtonissa on viisi aktiivista tulivuorta. Niistä korkein on Mount Rainier (kuvassa) jonka huippu kurottaa 4392 metrin korkeuteen. Viimeisin tulivuorenpurkaus tapahtui 2004–2008 Mount Saint Helensin purkautuessa. Noiden vuosien aikana tulivuoresta purkautui arviolta 100 miljoonaa kuutiota laavaa. Vuorta pidetään Yhdysvaltain toiseksi vaarallisimpana tulivuorena.  Kaskadi