Siirry pääsisältöön

ne on suuri siunaus, ne on lahja

Ne sanoo et lapset on lahja. Ne sanoo et jokainen uusi elämä on suuri siunaus. Tosiasiassa lapsesta tulee suuri lahja vasta siinä vaiheessa kun sen lapsen saaminen lakkaa olemasta itsestäänselvyys. Useimmille lapsi, tai lapset ihan yhtälailla kuuluu siihen sisäiseen suunnitelmaan. Siihen missä kasvetaan aikuiseksi, opiskellaan, rakastutaan, mennään naimisiin, saadaan unelmien työpaikka, hankitaan koira ja sitten... kaksi lasta – tyttö ja poika.

Siinä ei ole mitään pahaa. Ihminen on rakennettu niin. Elämä on kiertokulkua ja lapset kuuluu siihen. Kuinka moni meistä osaa ajatella puolisoaan suurena lahjana? Sitä tyyppiä joka tekee aina niin tai näin, sitä joka ei vie koskaan roskia tai vie ne ihan liian usein. Se tyyppi joka nipottaa siitä tais tästä, tai joka ei nipota koskaan mistään... Käsi sydämellä, ajatteletko päivittäin miten iso lahja se tyyppi on? Muistatko kaikkia niitä joiden puoliso on kuollut tai jättänyt? Pettänyt?

Keskimäärin rohkenisin siis väittää että useimmille jälkikasvu on itsestäänselvyys. Se on itsestäänselvyys siihen asti kunnes se lakkaa olemasta sellainen ja kokemuksesta tulee väistämättä traumaattinen, kipeä. Se jättää jälkensä, ikuisen muiston.

Aina säännöllisesti mä huomaan, yllättäin, kaiken kaaoksen keskellä ja useimmiten vielä ihan random tilanteessa... siis ei silloin kun elämä tuoksuu pullalta ja vaaleanpunaisessa tinakuoressa olevalta sydänsuklaalta, tajuan katsovani omiani ja miettiväni – edelleen melkein kuuden vuoden jälkeen – hämmentyneenä, että ne ihan oikeesti on mun. Ne on mun omia, ikiomia lapsia. Musta tulleita ja omalla tavallaan täydellisiä. Edelleen ajatus tuntuu jotenkin niin uskomattomalta että tunne on käsinkosketeltava.

Tänään mä kävelin niitten perässä kotiin koulubussilta ja tajusin yhtäkkiä katsovani niitä ja miettiväni että ne ihan oikeesti, siis ihan aikuisten oikeasti on mun – ikiomia. En voi olla miettimättä miten mua on voinut mitenkään kohdata niin suuri onni, miten ihmeessä mä – just mä – olen saanut kolme lasta.

ne on MUN - lauma
Klinikalla eilen M:n terapeutti, se Iloinen joka on M:n erityisopen Rva Enkelin mielestä ihmeidentekijä, se oli yllättäin raskaana. Tai siis ennen joulua, vikalla viikolla ennen taukoa mietin et voiskohan se olla mutta oli selkeästi liian varhaista kysyä. Keskiviikkona se oli hyvin raskaana. Niin raskaana et mietin että koskakohan se vauva syntyy... Yllättäin huomasin ajattelevani et odottaiskohan se kaksosia.

Kaksosiahan se, raskausviikolla 16. Hämmentyneenä ja peloissaan. Kotona seitsemänvuotias, muistoissa tapaturmaisesti kuollut kaksivuotias poika, kaksi kohdunulkoista ja yksi keskenmeno. Kyyneleet silmissä se kertoi uutisensa ja kaikesta mahdollisesta ja mahdottomasta mitä mielessä liikkui... Keskustelu alkoi mun reaktiosta: ”Onneksi olkoon, ihanaa!!! Siitä tulee ihan mahtavaa teidän perheelle... miten mahtavia uutisia... pääsette osalliseksi jostakin erilaisesta, syvemmästä, kokonaisemmasta... ultimate perhe-elämys...jotain erilaista ja aivan käsittämättömän ihmeellistä.”

Olin kuulemma ensimmäinen. Muut olivat ottaneet osaa, olleet kauhuissaan. Muistaneet muistuttaa miten haastavaa ja vaikeaa on olla monikkovanhempi. Miten ekasta vuodesta ei jää mitään muistoja, siis jos siitä nyt ylipäätään selviää hengissä. Ja se raskausaika... yhtä tuskaa, ihan kamalaa, ihan varmasti ja väistämättä keskoset, todennäköisesti pienipainoiset... tuskin jäävät edes henkiin...


Lupasin viedä Iloiselle oman raamattuni, sen jonka mukaan elin ja hengitin ne kuukaudet kun kasvattelin noita kahta jannua maaten sohvalla vaakatasossa, jatkuvista supistuksista ja väsymyksestä puolikuolleena. Niin peloissani etten uskaltanut edes haaveilla kahdesta elävästä, saati terveestä lapsesta. Kirjasta joka piti mut järjissäni kun lähinnä pelkäsin pahinta ja odotin kauheinta, ja jokainen päivä oli suuri voitto. Tuskin uskalsin hengittää... Lupasin seistä vieressä ja valaa uskoa, pitää kädestä kiinni ja vakuuttaa että tästä tulee vielä hyvä, oikein hyvä. Sanoin että mulle saa soittaa ihan koska vaan, kerroin kuinka pojat syntyi keskosina, yli kolmekiloisina keskosina... Sen kirjan välistä löytyi kuva, viimeisiä ultrakuvia O:sta, päivätty toukokuun 26. viikko ennen syntymää... ”B” – tosin tässä kuvassa oli jo ihan oikea nimikin ”O”. Suuri lahja.



tätä mä katselin ja laskeskelin... päiviä ja viikkoja


Kommentit

  1. En ole menettänyt lasta, eikä lapsen saaminenkaan ole ollut minulle vaikeaa. Sen sijaan olen menettänyt veljeni nuorena onnettomuudessa ja isäni itsemurhan kautta ennen lapseni syntymää. Pidän lastani suurena lahjana, samoin miestäni ja kaikkia rakkaitani. Elämä ja elossaoleminen ylipäätään on minulle kaikkea muuta kuin itsestäänselvyys. Joka ilta silitän nukkuvaa poikaani ja kiitän tästä päivästä jonka saimme olla yhdessä. Menettämisen pelko on minussa vahvana, siksi kai suhtaudun näin. Lapsensa menettäneitä mietin usein, en pysty edes kuvittelemaan mitä se on, voin vain arvailla ja todeta miten vahvoja ihmiset ovat, kaikkein heikoimmillaankin. Ja samalla tiedostan että kaikki eivät ole vahvoja, kaikki eivät jaksa jatkaa elämäänsä koettuaan liikaa. Kiitos blogistasi! /Minna

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ehkä se onkin niin että vasta kun jotakin menettää, tai ei saa vaikka tahtois ymmärtää sen arvon? Minäkin tiedän ja ymmärrän ettei kaikki vaan jaksa... vahvuus on musta aina ollut jotenkin pelottava tai väärä ilmaisu... en koe itseäni vahvaksi, oon ajatellut etten saanut muita vaihtoehtoja ja jos olisin saanut valita olisin varmasti valinnut toisin, monessakin kohdassa. Onneksi kukaan ei kuitenkaan saa näitä asioita itse päättää.

      Poista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

lauran viinikiireet

Kirjoitan tällä kertaa aiheesta josta en itse juuri tule puhuneeksi, en puhu siitä koska kaikkien näiden vuosien jälkeenkin muisto on yhä arka, se on arka kuin huonosti parantunut haava ja sen haavan suola on häpeä. Se on se häpeä, jota kannoin mukanani lapsuuteni, nuoruuteni ja nuoren aikuisuuteni. Häpeä jonka kanssa elin ennen kuin opin erottamaan itseni yksilönä perheestäni, sairauden ihmisestä ja kuoliaaksi vaietun hiljaisuuden kulissien takana totuudesta. Minun lapsuuteni oli totta vaikkei kukaan tiennyt mitä suljettujen ovien takana tapahtui. Miksi tänään? Miksi kaikkien näiden vuosien jälkeen? Miksi ei anna menneiden vaan olla menneitä? Siksi että tänä aamuna höräisin aamukahvini väärään kurkkuun ja sen sumpin mukana ilmeisesti pussillisen herneitä nenään lukiessani Helsingin Sanomien kolumnia jossa Laura Friman kertoo meille että hänellä on alkoholiongelma – Laura on siis alkoholisti.  Aina meille tulee tää viinikiire, sanoo lapseni – Minulla on alkoholiongelma, ja aion tehdä a

satunnaisia asioita

Etsiessäni tilastotietoja ihan toiseen asiaan, tuli mieleen että voisin kirjoittaa satunnaisia, enemmän tai vähemmän kiinnostavia asioita täältä Yhdysvaltain länsirannikon pohjolasta, Washingtonin osavaltiosta joka, ehkä Pearl Jamia, Nirvanaa ja Starbucksia lukuunottamatta, on kohtalaisen tuntematon maailmalla.  Aloitetaan maantiedosta ja historiasta. Washingtonin osavaltio sijaitsee Yhdysvaltain länsirannikolla ja ei ole sama asia kuin Washington, DC. Washingtonin osavaltio liittyi unioniin marraskuun 11, 1889 ja on Yhdysvaltain #42 osavaltio. Washington on myös ainoa osavaltio, joka on nimetty presidentin mukaan. Washingtonissa on viisi aktiivista tulivuorta. Niistä korkein on Mount Rainier (kuvassa) jonka huippu kurottaa 4392 metrin korkeuteen. Viimeisin tulivuorenpurkaus tapahtui 2004–2008 Mount Saint Helensin purkautuessa. Noiden vuosien aikana tulivuoresta purkautui arviolta 100 miljoonaa kuutiota laavaa. Vuorta pidetään Yhdysvaltain toiseksi vaarallisimpana tulivuorena.  Kaskadi

2.000

On ehkä osuvaa, tai sitten ei, että kahdestuhannes kirjoitus keskittyy suomen kieleen ja vähän suomalaisuuteenkin. Siihen kauniiseen ja rakkaaseen, kieleen jota minun omat lapseni eivät puhu. Kieleen, joka minun lasteni mielestä on lähinnä aika sekava, sillä miten kukaan voi tietää onko kuusi tulessa vai kakussa kuusi siivua. Näiden vuosien aikana olen todennut että on aiheita jotka kiinnostavat lukijaa vuosi toisensa jälkeen. Sellaisia ovat koulujärjestelmä, ihan tavallinen arki ja sitten juuri tämä, kysymys lasten kielitaidosta ja meidän kotikielestä.  Ylläoleva keskustelu käytiin meidän ystävien teinin kanssa. Nämä lapset ovat syntyneet Suomessa, molemmat vanhemmat ovat suomalaisia ja lapset ovat käyneet suomikoulua vuosia. Silti englanti on heilläkin se vahvempi kieli.  Tämä ja monia samankaltaisia keskusteluita käydään niissä perheissä, joissa lapset kasvavat kaksi, tai useampikielisessä kodissa, maassa, jossa valtakieli ei ole suomi. Mitä vanhemmaksi lapset kasvavat sitä enemmän