Siirry pääsisältöön

reikiä ja maalia

Sunnuntai… kirkkoa ja kirkon BBQ bileitä, lapsille pomppulinaa ja liskoja. Kotona maalaustalkoot... projekti koti turkoosiksi, tai siis veden vihreäksi.






sumu luikertelee edelleen laaksossa, joen yllä



Ennen kuin edes aloitan, palaan vähän taaksepäin... 

Amerikkalaisilla tytöillä on korvikset. Mustilla ja latinotytöillä ne korvikset ilmestyy korviin heti syntymän jälkeen, muutaman päivän iässä. Valkoisilla tyttöilapsilla niitä korviksia tulee, no muutamasta kuukaudesta varhaiseen aikuisuuteen ja kai täällä on myös korviksettomia aikuisiakin.

Mä taisin olla kolmetoista. Se oli jonkinlainen riitti ulos lapsuudesta... ”tonåring”, teini. Iso tapahtuma elämässä, isompi oikeastaan kuin ripillepääsy vähän myöhemmin.. Ennen sitä ei saanut. Piti odottaa.

M on kiinnittänyt jo pitkään huomiota siihen että muilla tytöillä on korvikset. Me ollaan puhuttu asiasta ja mä olen kertonut jo aikaa takaperin mitä ne korvikset ja niitten laittaminen käytännössä tarkoittaa. Ekan keskustelun aikoihin M olin sitä mieltä että ihmisen tarvitsee olla vähintään häiriintynyt halutakseen laittaa reiät korviin... sen jälkeen me ollaan säännöllisesti käyty siellä samaisessa kaupassa, hypistelty korviksia ja ostettu arkillinen korvistarroja, ne on riittäneet oikein hyvin M:n korviskaipuuseen. Kunnes... joskus ennen joulua se halus taas korviskauppaan. Se halus nähdä sen vehkeen jolla ne reiät laitetaan. Hetken aikaa se hypisteli sitä käsissään ja lopulta ojensi reijittäjän takaisin myyjätytölle – done. Asiasta ei sen kummemin puhuttu ennen kuin tänä aamuna matkalla kirkkoon; ”Mamma, I want to pierce my ears!” – Ok, are you sure? You know it will hurt? ”Yes. Can we do it today?”




vikan kerran ilman


jätskillä juhlistamassa tätä tyttöyden riittiä




Muutamaa tuntia myöhemmin me istutaan jätskillä juhlistamassa uusia korviksia. Illalla meidän olkkari on vedenvihreä ja aamulla mä ajattelin mennä uimaan, ekaa kertaa liki pariinkymmneneen vuoteen.







ehkä Floridalla oli sittenkin jotakin vaikutusta mun elämään... Key West

Kommentit

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

lauran viinikiireet

Kirjoitan tällä kertaa aiheesta josta en itse juuri tule puhuneeksi, en puhu siitä koska kaikkien näiden vuosien jälkeenkin muisto on yhä arka, se on arka kuin huonosti parantunut haava ja sen haavan suola on häpeä. Se on se häpeä, jota kannoin mukanani lapsuuteni, nuoruuteni ja nuoren aikuisuuteni. Häpeä jonka kanssa elin ennen kuin opin erottamaan itseni yksilönä perheestäni, sairauden ihmisestä ja kuoliaaksi vaietun hiljaisuuden kulissien takana totuudesta. Minun lapsuuteni oli totta vaikkei kukaan tiennyt mitä suljettujen ovien takana tapahtui. Miksi tänään? Miksi kaikkien näiden vuosien jälkeen? Miksi ei anna menneiden vaan olla menneitä? Siksi että tänä aamuna höräisin aamukahvini väärään kurkkuun ja sen sumpin mukana ilmeisesti pussillisen herneitä nenään lukiessani Helsingin Sanomien kolumnia jossa Laura Friman kertoo meille että hänellä on alkoholiongelma – Laura on siis alkoholisti.  Aina meille tulee tää viinikiire, sanoo lapseni – Minulla on alkoholiongelma, ja aion tehdä a

2.000

On ehkä osuvaa, tai sitten ei, että kahdestuhannes kirjoitus keskittyy suomen kieleen ja vähän suomalaisuuteenkin. Siihen kauniiseen ja rakkaaseen, kieleen jota minun omat lapseni eivät puhu. Kieleen, joka minun lasteni mielestä on lähinnä aika sekava, sillä miten kukaan voi tietää onko kuusi tulessa vai kakussa kuusi siivua. Näiden vuosien aikana olen todennut että on aiheita jotka kiinnostavat lukijaa vuosi toisensa jälkeen. Sellaisia ovat koulujärjestelmä, ihan tavallinen arki ja sitten juuri tämä, kysymys lasten kielitaidosta ja meidän kotikielestä.  Ylläoleva keskustelu käytiin meidän ystävien teinin kanssa. Nämä lapset ovat syntyneet Suomessa, molemmat vanhemmat ovat suomalaisia ja lapset ovat käyneet suomikoulua vuosia. Silti englanti on heilläkin se vahvempi kieli.  Tämä ja monia samankaltaisia keskusteluita käydään niissä perheissä, joissa lapset kasvavat kaksi, tai useampikielisessä kodissa, maassa, jossa valtakieli ei ole suomi. Mitä vanhemmaksi lapset kasvavat sitä enemmän

satunnaisia asioita

Etsiessäni tilastotietoja ihan toiseen asiaan, tuli mieleen että voisin kirjoittaa satunnaisia, enemmän tai vähemmän kiinnostavia asioita täältä Yhdysvaltain länsirannikon pohjolasta, Washingtonin osavaltiosta joka, ehkä Pearl Jamia, Nirvanaa ja Starbucksia lukuunottamatta, on kohtalaisen tuntematon maailmalla.  Aloitetaan maantiedosta ja historiasta. Washingtonin osavaltio sijaitsee Yhdysvaltain länsirannikolla ja ei ole sama asia kuin Washington, DC. Washingtonin osavaltio liittyi unioniin marraskuun 11, 1889 ja on Yhdysvaltain #42 osavaltio. Washington on myös ainoa osavaltio, joka on nimetty presidentin mukaan. Washingtonissa on viisi aktiivista tulivuorta. Niistä korkein on Mount Rainier (kuvassa) jonka huippu kurottaa 4392 metrin korkeuteen. Viimeisin tulivuorenpurkaus tapahtui 2004–2008 Mount Saint Helensin purkautuessa. Noiden vuosien aikana tulivuoresta purkautui arviolta 100 miljoonaa kuutiota laavaa. Vuorta pidetään Yhdysvaltain toiseksi vaarallisimpana tulivuorena.  Kaskadi