naapuriapua

Vika päivä lauman ”hiihtolomaa” ja ollakseni varteenotettava vanhempi, ja koska siellä oli edelleen lämmintä ja aurinkoista, ja koska meno sisätiloissa alkoi menevään melko hulvattomaksi, pakkasin meille reppuun keksejä, vettä, kuivattuja hedelmiä ja lasten protskupatukat ja kävelin laumani kanssa meidän omaan puistoon. Olin keskimääräistä kunnianhimoisempi ja nappasin Koirankin vielä mukaan. K ei halunnut ottaa pyörää tai myönsi itsekin että takaisin ajaminen on yhtä riitelyä, ja koska se Koira nyt on nykyään kuuro ja sen verran sokea ettei se enää huomaa sählätä puistossa, sen voi hyvin ottaa mukaankin, ainakin silloin kun ei kotimatkalla tarvitse kantaa K:n pyörää.

Käveltiin siis puistoon, ja mä tunsin itseni kunnon äidiksi. Sellaiseksi jonka lapset ulkoilee vapaapäivinä. Lauma leikki, mä kävelin muutaman kerran puiston ympäri ja sit istahdin siihen penkille ottamaan aurinkoa. Välillä syötiin meidän eväät ja sit ne taas leikki. Leikkitelineissä leikki tutunoloisia lapsia, ja lopulta bongasin myös naapurinfrouvan siitä kiipeilytelineen toiselta puolen. Muutenkin hiljainen naapuritar oli syventynyt puhelimeensa vähintään kyynärpäitä myöten, joten pysyin siellä omalla puolellani kiipeilytelinettä ja yritin kuumeisesti muistaa onko niitten tytär Kindergartenissa, ja kuinka vanha se poika on... päädyin et ehkä niukin naukin neljä.

Puhelin soi ja vastasin puheluun ja kerroin taas yhdelle halukkaalle rekrytoijalle etten perhetilanteen takia ole kiinnostunut sen tarjoamasta paikasta lähihoitajana yhdessä alueen arvostetuimmista sairaaloista. Se pahoitteli ja sanoi olleensa innoissaan nähtyään netissä et oon ollut Provissa kirralla. Toivotin soittajalle mukavat päivänjatkot, suljin puhelimen. Olin ilahtunut että tää halus mut sentään lähihoitajaksi. Edelliset soittajat on tarjoilleet lähinnä erilaisia vakuutusmyyjän tai rahastomyyjän hommia. Yksi halus et mä tuun esittelemään multaa, siis multakonsulentiksi; ”Hei kokeiles tätä meidän supermultaa! Eikö tunnukin hyvältä sormiin? On niin puhdasta et voit vaikka maistaa. Tässä olis pieni näytepussi, kyllä perennat tykkää...”

Päätettyäni puheluni huomasin että se naapuritar seisoo mun vieressä. En muista että me oltais koskaan vaihdettu päiväätä kummempia, ja sekin on yleensä ollut se pohjoismainen nyökkäys. Siinä me sit seistiin ja juteltiin. Kaksi naista. Naapurit ja silti toisilleen tuntemattomat. Ei siis edes sellaiset saman alueen naapurit, vaan oikeasti sellaiset yksi talo meistä naapurit.

Oon vaan aina ajatellut että se haluaa pysytellä omissa oloissaan. Oikea vastaus oli kielimuuri. Naapurin äidinkieli on urdu. Mä kun olin aina luullut et ne on intialaisia, intialaisia on paljon, pakistaneja huomattavasti vähemmän.  Sanoin et ihan turhaan se arastelee englantiaan, hyvin se menee. Se oli vakuuttunut että me ollaan täältä kotoisin ja amerikkalaisia. Korjasin että me ollaan joo amerikkalaisia mutta yhtälailla suomalaisia.

Opin että mun naapurin mies asuu Kaliforniassa. Että se on siellä töissä, ja käy täällä vaan lomilla ja satunnaisina viikonloppuina. Kysyn miksi ne ei muuta Kaliforniaan ja nainen vastaa ettei se halua lapsiaan julkiseen kouluun Kaliforniassa. Se kertoo sen minkä jo tiedänkin, Kaliforniassa on kallista ja asuttavan talon löytyminen sen hyvän koulun alueelta vaatii joko lottovoiton tai satumaisen onnenkantamoisen. Se kertoo että ne on päättäneet että se asuu täällä ja mies tekee töitä Kaliforniassa ainakin toistaiseksi. Pääasiallisesti siksi että täällä niillä on turvallinen naapurusto, mukava talo alueella jossa pääsääntöisesti asuu hyvin koulutettuja ihmisiä.  Miehen tavoitteena on hakeutua tänne töihin heti kun se löytää täältä työpaikan.

Totesin että kahden lapsen kanssa on varmasti rankkaa olla yksin. Se myönsi ja sanoi että onneksi Jumala auttaa. Pahoittelin etten ole aiemmin ojentanut kättäni, ja sanoin että oveen saa aina tulla koputtamaan. Saa tulla, tarvitsi sitten kuumelääkettä lapselle, hätälastenvahtia tai vaikka vaan kupposen teetä ja juttukaverin. Se kiitti ja totes että täällä kaikki on aina niin mukavia ja ihania, avuliaita. Jotenkin sitä on kai itsekin näitten vuosien saatossa opettanut ojentamaan käden tarvitsevalle. Ainakin toivon niin.

Se kysyy osaanko sano mitä pitää tehdä kun lapsi änkyttää. Kerron mitä me ollaan tehty, ja lähetän Klinikan yhteystiedot sen puhelimeen. Kerron miten O:n änkytystä on hoidettu. Se kertoo että koulussa ne haluaa että sen tytär kertaa Kindergartenin. Mä kerron että meillä on kaksi erityislasta. Se kysyy miksi sen pitää päättää? Miksi koulu ei päätä? Ja mä vastaan että täällä vanhemmat päättää, ei koulu tai lääkäri. Sanon kuitenkin vielä että suositukselle on yleensä ihan hyvät perusteet. Sit se kysyy mitä tarkoittaa erityislapsi ja mä kerron, se kysyy lisää ja mä vastaan kysymyksiin.

Lopulta on pakko lähteä. M:lla on läksyt tekemättä ja kota sen pitää jo olla kiipeilemässä. M:n pitää kirjoittaa huomiseksi essee sen lomasta ja täyttää sen lukukaavake. Joka päivä pitää lukea vartin verran. Lukeminen ei ole ongelma. Se lukee varmaan tunnin päivässä. Sen kaavakkeen täyttäminen on ongelma. Essee pitää ensin kirjoittaa ja sit sen pitää itse oikolukea sen tuotos ja puhtaaksikirjoittaa sama stoori. Kysyn tartteks se apua ja se tuhahtaa jotakin siihen suuntaan ettei se tosiaankaan tartte tähän apua. Tyydyn olemaan lähettyvillä ja keittämään itselleni kupin kahvia. Kahvin jämät nappaan mukissa autoon, kun me lähdetään ajamaan neitiä kiipeilytunnille.

Vielä illalla mietin pitäiskö mun laittaa naapurille tekstari. Sellainen jossa vielä muistutan ja vahvistan tarkoittaneeni että meille voi aina tulla – oikeesti. Ei kenenkään pitäis joutua pärjäämään yksin.