Siirry pääsisältöön

naapuriapua

Vika päivä lauman ”hiihtolomaa” ja ollakseni varteenotettava vanhempi, ja koska siellä oli edelleen lämmintä ja aurinkoista, ja koska meno sisätiloissa alkoi menevään melko hulvattomaksi, pakkasin meille reppuun keksejä, vettä, kuivattuja hedelmiä ja lasten protskupatukat ja kävelin laumani kanssa meidän omaan puistoon. Olin keskimääräistä kunnianhimoisempi ja nappasin Koirankin vielä mukaan. K ei halunnut ottaa pyörää tai myönsi itsekin että takaisin ajaminen on yhtä riitelyä, ja koska se Koira nyt on nykyään kuuro ja sen verran sokea ettei se enää huomaa sählätä puistossa, sen voi hyvin ottaa mukaankin, ainakin silloin kun ei kotimatkalla tarvitse kantaa K:n pyörää.



Käveltiin siis puistoon, ja mä tunsin itseni kunnon äidiksi. Sellaiseksi jonka lapset ulkoilee vapaapäivinä. Lauma leikki, mä kävelin muutaman kerran puiston ympäri ja sit istahdin siihen penkille ottamaan aurinkoa. Välillä syötiin meidän eväät ja sit ne taas leikki. Leikkitelineissä leikki tutunoloisia lapsia, ja lopulta bongasin myös naapurinfrouvan siitä kiipeilytelineen toiselta puolen. Muutenkin hiljainen naapuritar oli syventynyt puhelimeensa vähintään kyynärpäitä myöten, joten pysyin siellä omalla puolellani kiipeilytelinettä ja yritin kuumeisesti muistaa onko niitten tytär Kindergartenissa, ja kuinka vanha se poika on... päädyin et ehkä niukin naukin neljä.

Puhelin soi ja vastasin puheluun ja kerroin taas yhdelle halukkaalle rekrytoijalle etten perhetilanteen takia ole kiinnostunut sen tarjoamasta paikasta lähihoitajana yhdessä alueen arvostetuimmista sairaaloista. Se pahoitteli ja sanoi olleensa innoissaan nähtyään netissä et oon ollut Provissa kirralla. Toivotin soittajalle mukavat päivänjatkot, suljin puhelimen. Olin ilahtunut että tää halus mut sentään lähihoitajaksi. Edelliset soittajat on tarjoilleet lähinnä erilaisia vakuutusmyyjän tai rahastomyyjän hommia. Yksi halus et mä tuun esittelemään multaa, siis multakonsulentiksi; ”Hei kokeiles tätä meidän supermultaa! Eikö tunnukin hyvältä sormiin? On niin puhdasta et voit vaikka maistaa. Tässä olis pieni näytepussi, kyllä perennat tykkää...”

Päätettyäni puheluni huomasin että se naapuritar seisoo mun vieressä. En muista että me oltais koskaan vaihdettu päiväätä kummempia, ja sekin on yleensä ollut se pohjoismainen nyökkäys. Siinä me sit seistiin ja juteltiin. Kaksi naista. Naapurit ja silti toisilleen tuntemattomat. Ei siis edes sellaiset saman alueen naapurit, vaan oikeasti sellaiset yksi talo meistä naapurit.

Oon vaan aina ajatellut että se haluaa pysytellä omissa oloissaan. Oikea vastaus oli kielimuuri. Naapurin äidinkieli on urdu. Mä kun olin aina luullut et ne on intialaisia, intialaisia on paljon, pakistaneja huomattavasti vähemmän.  Sanoin et ihan turhaan se arastelee englantiaan, hyvin se menee. Se oli vakuuttunut että me ollaan täältä kotoisin ja amerikkalaisia. Korjasin että me ollaan joo amerikkalaisia mutta yhtälailla suomalaisia.

Opin että mun naapurin mies asuu Kaliforniassa. Että se on siellä töissä, ja käy täällä vaan lomilla ja satunnaisina viikonloppuina. Kysyn miksi ne ei muuta Kaliforniaan ja nainen vastaa ettei se halua lapsiaan julkiseen kouluun Kaliforniassa. Se kertoo sen minkä jo tiedänkin, Kaliforniassa on kallista ja asuttavan talon löytyminen sen hyvän koulun alueelta vaatii joko lottovoiton tai satumaisen onnenkantamoisen. Se kertoo että ne on päättäneet että se asuu täällä ja mies tekee töitä Kaliforniassa ainakin toistaiseksi. Pääasiallisesti siksi että täällä niillä on turvallinen naapurusto, mukava talo alueella jossa pääsääntöisesti asuu hyvin koulutettuja ihmisiä.  Miehen tavoitteena on hakeutua tänne töihin heti kun se löytää täältä työpaikan.

Totesin että kahden lapsen kanssa on varmasti rankkaa olla yksin. Se myönsi ja sanoi että onneksi Jumala auttaa. Pahoittelin etten ole aiemmin ojentanut kättäni, ja sanoin että oveen saa aina tulla koputtamaan. Saa tulla, tarvitsi sitten kuumelääkettä lapselle, hätälastenvahtia tai vaikka vaan kupposen teetä ja juttukaverin. Se kiitti ja totes että täällä kaikki on aina niin mukavia ja ihania, avuliaita. Jotenkin sitä on kai itsekin näitten vuosien saatossa opettanut ojentamaan käden tarvitsevalle. Ainakin toivon niin.

Se kysyy osaanko sano mitä pitää tehdä kun lapsi änkyttää. Kerron mitä me ollaan tehty, ja lähetän Klinikan yhteystiedot sen puhelimeen. Kerron miten O:n änkytystä on hoidettu. Se kertoo että koulussa ne haluaa että sen tytär kertaa Kindergartenin. Mä kerron että meillä on kaksi erityislasta. Se kysyy miksi sen pitää päättää? Miksi koulu ei päätä? Ja mä vastaan että täällä vanhemmat päättää, ei koulu tai lääkäri. Sanon kuitenkin vielä että suositukselle on yleensä ihan hyvät perusteet. Sit se kysyy mitä tarkoittaa erityislapsi ja mä kerron, se kysyy lisää ja mä vastaan kysymyksiin.

Lopulta on pakko lähteä. M:lla on läksyt tekemättä ja kota sen pitää jo olla kiipeilemässä. M:n pitää kirjoittaa huomiseksi essee sen lomasta ja täyttää sen lukukaavake. Joka päivä pitää lukea vartin verran. Lukeminen ei ole ongelma. Se lukee varmaan tunnin päivässä. Sen kaavakkeen täyttäminen on ongelma. Essee pitää ensin kirjoittaa ja sit sen pitää itse oikolukea sen tuotos ja puhtaaksikirjoittaa sama stoori. Kysyn tartteks se apua ja se tuhahtaa jotakin siihen suuntaan ettei se tosiaankaan tartte tähän apua. Tyydyn olemaan lähettyvillä ja keittämään itselleni kupin kahvia. Kahvin jämät nappaan mukissa autoon, kun me lähdetään ajamaan neitiä kiipeilytunnille.


Vielä illalla mietin pitäiskö mun laittaa naapurille tekstari. Sellainen jossa vielä muistutan ja vahvistan tarkoittaneeni että meille voi aina tulla – oikeesti. Ei kenenkään pitäis joutua pärjäämään yksin. 


Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

lauran viinikiireet

Kirjoitan tällä kertaa aiheesta josta en itse juuri tule puhuneeksi, en puhu siitä koska kaikkien näiden vuosien jälkeenkin muisto on yhä arka, se on arka kuin huonosti parantunut haava ja sen haavan suola on häpeä. Se on se häpeä, jota kannoin mukanani lapsuuteni, nuoruuteni ja nuoren aikuisuuteni. Häpeä jonka kanssa elin ennen kuin opin erottamaan itseni yksilönä perheestäni, sairauden ihmisestä ja kuoliaaksi vaietun hiljaisuuden kulissien takana totuudesta. Minun lapsuuteni oli totta vaikkei kukaan tiennyt mitä suljettujen ovien takana tapahtui. Miksi tänään? Miksi kaikkien näiden vuosien jälkeen? Miksi ei anna menneiden vaan olla menneitä? Siksi että tänä aamuna höräisin aamukahvini väärään kurkkuun ja sen sumpin mukana ilmeisesti pussillisen herneitä nenään lukiessani Helsingin Sanomien kolumnia jossa Laura Friman kertoo meille että hänellä on alkoholiongelma – Laura on siis alkoholisti.  Aina meille tulee tää viinikiire, sanoo lapseni – Minulla on alkoholiongelma, ja aion tehdä a

2.000

On ehkä osuvaa, tai sitten ei, että kahdestuhannes kirjoitus keskittyy suomen kieleen ja vähän suomalaisuuteenkin. Siihen kauniiseen ja rakkaaseen, kieleen jota minun omat lapseni eivät puhu. Kieleen, joka minun lasteni mielestä on lähinnä aika sekava, sillä miten kukaan voi tietää onko kuusi tulessa vai kakussa kuusi siivua. Näiden vuosien aikana olen todennut että on aiheita jotka kiinnostavat lukijaa vuosi toisensa jälkeen. Sellaisia ovat koulujärjestelmä, ihan tavallinen arki ja sitten juuri tämä, kysymys lasten kielitaidosta ja meidän kotikielestä.  Ylläoleva keskustelu käytiin meidän ystävien teinin kanssa. Nämä lapset ovat syntyneet Suomessa, molemmat vanhemmat ovat suomalaisia ja lapset ovat käyneet suomikoulua vuosia. Silti englanti on heilläkin se vahvempi kieli.  Tämä ja monia samankaltaisia keskusteluita käydään niissä perheissä, joissa lapset kasvavat kaksi, tai useampikielisessä kodissa, maassa, jossa valtakieli ei ole suomi. Mitä vanhemmaksi lapset kasvavat sitä enemmän

satunnaisia asioita

Etsiessäni tilastotietoja ihan toiseen asiaan, tuli mieleen että voisin kirjoittaa satunnaisia, enemmän tai vähemmän kiinnostavia asioita täältä Yhdysvaltain länsirannikon pohjolasta, Washingtonin osavaltiosta joka, ehkä Pearl Jamia, Nirvanaa ja Starbucksia lukuunottamatta, on kohtalaisen tuntematon maailmalla.  Aloitetaan maantiedosta ja historiasta. Washingtonin osavaltio sijaitsee Yhdysvaltain länsirannikolla ja ei ole sama asia kuin Washington, DC. Washingtonin osavaltio liittyi unioniin marraskuun 11, 1889 ja on Yhdysvaltain #42 osavaltio. Washington on myös ainoa osavaltio, joka on nimetty presidentin mukaan. Washingtonissa on viisi aktiivista tulivuorta. Niistä korkein on Mount Rainier (kuvassa) jonka huippu kurottaa 4392 metrin korkeuteen. Viimeisin tulivuorenpurkaus tapahtui 2004–2008 Mount Saint Helensin purkautuessa. Noiden vuosien aikana tulivuoresta purkautui arviolta 100 miljoonaa kuutiota laavaa. Vuorta pidetään Yhdysvaltain toiseksi vaarallisimpana tulivuorena.  Kaskadi