kateellinen

Me ollaan lähipuistossa odottamassa koulubussia. Jannut juoksee ympäri puistoa ja leikkii autokilpailua, kotona odottaa pari pellillistä vastaleivottuja korvapuusteja. Puistossa leikkii naapurin nelivuotias ja toisen naapurin kolmevuotias. Huomaan et sillä kolmeveellä on jotain kärhämää meidän poikien kanssa ja kommentoin äidille – kun en ole ihan varma – että pojilla on jotain tuuppimista menossa, mutta en tiedä onko se leikkiä vai riitaa. Pojan äiti sanoo että pojalla on taipumuksena olla turhankin raju. Vastaan että kyllä meidän kaksikko on rajuun tottuneet. Hetkeä myöhemmin tilanne on selvä. Me molemmat vanhemmat seurataan miten se kolmeveepikkumies pätkii ja tönii poikia ja mennään väliin. Se kuulustelee omalla tahollaan ja minä omallani. Miksi? Mitä te sanoitte sille? Eihän kukaan nyt muuten vaan päälle käy! Pojat toistaa et ne ei tehneet mitään ja sen pienemmän pojan äiti puuttuu keskusteluun. Se yhtyy mun kaksikkoon ja kertoo että hänen poikansa puhuu kotona kateellisena meidän pojista, siitä miten niitä on kaksi ja ne on niin - erottamattomat. En osaa sanoa mitään. En ollut osannut ajatella että muut lapset kadehtis noitten sidettä. Toisaalta, miksi ei?

Kotona täytän vinon pinon kaavakkeita. Kouluunilmoittautumislomakkeita. En kopioi. Jannut on olleet kahdessa eri koulussa. Ennen kaikkea toinen on ollut koulupiirin koulussa, toinen yksityisessä. Vastaukset kysymyksiin poikkeaa toisistaan. Rokotukset olisin voinut suoraan kopioda, mutta sitä pahvinpalaa ei saa kopsata vaan sen pitää olla käsin täytetty. Täytän lomakkeen, toisen, viisi, seitsemän kymmenen... Yhteensä 16 lomaketta.

Tunnen kuinka pöydän alla pieni käsi hipaisee mun jalkaa. Tiedän välittömästi että se on O ja kutsun sitä sen hellittelynimellä. Jään miettimään mistä mä tiesin kumpi se on, ja tarkistan olinko tosiaan oikeassa. Olin. Vain O tekee niin. Kuulen itkusta kumpi itkee. Tunnen kosketuksesta kumpi koskettaa. 

Valeäiti puhuu lapsen lyömisestä, siis siitä kun vanhempi lyö lastaan, tai siis oikeastaan vanhemman oikeudesta agressiioon. Kirjoitus on sinällään hyvä. Pidän siitä. Mieleen nousee kaikkien eri kasvatusgurujen ohjeet... Älä huuda lapselle, jäähy on pahasta, pitää pysyä rauhallisena, ei saa taantua lapsen tasolle, lapsen tunteita pitää sanoittaa, lasta pitää ymmärtää, aikuisen viha pelottaa lasta, lapsen pitää oppia aikuiselta suuttumaan, lapsen pitää oppia aikuiselta oikea malli riitelyyn – lue keskustelu, jos aikuinen ei koskaan suutu oppii lapsikin passiivisen agression mallin. Tässä suossa ei voi luovia oikein. Paras on Jari Sinkkosen neuvo heittää kasvatusoppaat roskakoriin, lapsia kun on yhtämonenlaisia kuin meitä aikuisiakin eikä sellaista kikkakokoelmaa ole olemassakaan joka pätisi kaikkeen ja kaikkiin.

Koen usein riittämättömyyttä vanhempana. Samalla koen kuitenkin vain harvoin olevani huono vanhempi. Olin huono vanhempi silloin kun toinen pojista putosi hoitopöydältä, vaikka seisoin siinä enkä ollut edes kääntänyt selkääni. Syytin itseäni silloin kun M kahdeksankuisena poltti sormensa avonaiseen uuninluukkuun. Kummastakaan edellämainitusta en edelleenkään oikein tiedä miten ne pääsivät tapahtumaan. Tiedän että olisin voinut olla parempikin vanhempi jannuille niitten syntymän jälkeen, ja toisaalta ymmärrän että kaiken sen pelon jälkeen otti oman aikansa ennen kuin kykenin rakastamaan, kiintymään ja sitoutumaan. Olen pahoillani siitä että löin lastani. En ole sen jälkeen lyönyt. Siinä missä vanhempi kasvattaa lastaan on lapsen tehtävä myös kasvattaa vanhempaansa.

tuumasta toimeen, leivoin niitä puusteja

Olen oppinut ja opettelen edelleen olemaan huutamatta ulos omaa turhaumaani. Yritän pysäyttää tilanteen sekunninsadasosaksi omassa mielessäni ja kysyn, huudanko siksi että mulla on paska päivä ja nää ei tee niin kuin mä haluun, vai olenko oikeasti ja syystä vihainen? Jos olen syystä vihainen saan huutaa, jos mulla on vaan paska päivä ja kaikki ottaa päähän on väärin purkaa se tunnetila lapsiin. Joskus epäonnistun ja pyydän anteeksi, en olis saanut huutaa.

valmistautumassa huomiseen tiedenäyttelyyn

Yhtälailla kun uskon olevani ihan kelpo vanhempi, olen melko varma että näillä jokaisella on aikuisena joku asia lapsuudesta jota on syytä käsitellä terapiassa – mun vanhemmat aina... Toivon ettei se asia ole niin suuri että ne vaan odottaa olevansa tarpeeksi vanhoja lähtemään. Niin kävi mulle. Toivon että olen vanhempi joka saa pitää lapsensa myös aikuisena, että olen vanhempi jonka hautajaisiin omat lapset haluaa tulla. Että olen se vanhempi jota hautajaisissa kaivataan, eikä käydä vaan varmistamassa että se on ihan varmasti kuollut.