perjantai 27. helmikuuta 2015

harkiten hakattu

Perjantaina ajan aamusta lapset ensin kouluun, jatkan matkaa alas kaupunkiin. Käyn ostamassa Koiralle sitä sikakallista raakaruokaa jota saa vain siitä tietystä kaupasta. Viereisessä ruokakaupassa törmään kahteen tuttuun naamaan. Ne istuu aamukahvilla ja liityn hetkeksi seuraan. Juoruttuani hetken kerron olevani menossa shampanjabileisiin, ”ai illalla?” – Eiku nyt. Heti kun K pääsee koulusta. Kirkon naisten kanssa, skumppaa ja kuulumisia, lavasteeksi ehkä vähän appelsiinimehua sekaan.

Tuntia myöhemmin me katsellaan naisten kanssa Stella&Dot koruesittelyä lasit kourassa ja puhutaan samalla, kuka mistäkin. Sarai tulee suoraan lastenlääkäriltä. Lääkäri on neuvonut antaa vauvan itkeä ja opetella nukkumaan. Vauva on alle puolivuotias. Sarai jatkaa että sen veljen lapset nukkuu, ne on aina osanneet nukkua, niitten on annettu itkeä itsensä uneen. Veli on luvannut tulla unikouluttamaan vauvan. Moni nyökyttelee kannustavasti, muutama on hiljaa. Seuraan löyhästi keskustelua, meillä ei yhtään lasta ole nukutettu. Edelleenkään kukaan ei istu sängyn vieressä odottelemassa kenenkään unta. Me ollaan uskottu siihen että lapset kyllä osaa nukahtaa itsekseen. Lopulta avaan kuitenkin suuni ja siirryn hiljaisten joukoista niihin joilla on mielipide. En tunne Saraita. En neuvo. Jos jotakin olen äitiydestä ja vanhemmuudesta oppinut vajaassa seitsemässä vuodessa on se ettei se mikä toimii meillä toimi välttämättä kellään toisella. Mun ainoa viesti on se että meillä on kolme lasta. Meidän kolme lasta on kasvaneet periaatteessa ihan samalla tavalla. Nukkumista ja unta on lähestytty kaikkien kolmen kohdalla samasta näkökulmasta ja silti, meillä on kolme erilaista nukkujaa. Nukkuja yksi – ei edelleenkään nuku. Nukkuja kaksi – ei tarvitse juurikaan unta, mutta sen minkä se nukkuu, se nukkuu. Nukkuja kolme – tarvitsee paljon unta, mutta heräilee edelleen painajaisiin tai kasvukipuihin. Nukkuja kolme on meillä se joka iltaisin saattaa kysyä koska saa – siis SAA – mennä nukkumaan. Mun viesti oli se että toisenlaisessa tilanteessa olisin voinut kuvitella ratkaisseeni hyvän unen arvoituksen, siis jos olisin sattunut saamaan ne kolme nukkuvaa lasta. 



Joku oli lukenut lastenkasvatusopuksen; sen nimi oli kai ”Jesus, the Gentle Parent”. Kirjassa opetetaan kasvattamaan rakkaudella, hellyydellä ja lyömättä lasta. Monen mielipide on toinen. Usein on edelleen vallalla käsitys ”ken vitsaa säästää, se lastaan vihaa”. Kuuntelen keskustelua hetken. Kuuntelen sitä äitiä joka perustelee selkäsaunaa sillä että sitä edeltää aina keskustelu. Keskustelun aikana käydään kaikessa rauhassa läpi rike, sen vakavuus ja seurauksena on selkäsauna., tyyliin "ymmärräthän sä nyt lapseni ettei mulla ole muuta vaihtaria kuin lyödä." Yritän kuvitella itseni vastaavaan tilanteeseen ja mielikuvan kornius saa mut hymyilemään itsekseni. En ole syytön. Olen lyönyt lastani. Olen myös oppinut ettei se kantanut hedelmää, siinä hetkessä se oli ennemminkin kuitenkin mun oman kiivauden ruma näytös kuin harkittu teko, tavoitteena koulia ja kouluttaa lasta. Liityn keskusteluun kertomalla että Pohjoismaissa lapsen lyöminen ei eroa kotiväkivallasta. Vanhemmalla ei ole sen suurempaa oikeutta lyödä lastaan kuin puolisoaankaan. Sanon etten osaisi harkitusti lyödä lasta, se tuntuu vieraalta. Moni katsoo mua järkyttyneenä, toiset nyökyttelee hyväksyvästi.




Eilen kannoin melkein seitsenvuotiaan raivottaren yläkertaan rauhoittumaan. Se oli omassa kiivaudessaan melkein tunkenut veljensä lasioven lävitse. Minä omassani kannoin sen yläkertaan ja samalla kuulin taka-alalla oman mieleni äänen; ”olet naurettava! Mitä sä meinaat tehdä vuoden päästä kun en enää kykene kantamaan sitä yläkertaan.” Se pieni ääni oli oikeassa. Häpesin. Pitää keksiä parempia vaihtoehtoja. Fyysisen ylivallan aikakausi on lyhyt ja se on pian ohitse. Myöhemmin me puhuttiin raivottaren kanssa tapahtuneesta. Kerroin sille että mä pelkään että se vielä satuttaa kiivauksissan veljiään oikeasti. Sanoin että se on hetki jonka eteen en halua sitä. Toivon ettei se koskaan joudu miettimään että olis pitänyt jättää tönäisemättä tai lyömättä, ei siksi että toinen itkee ja mutsi huutaa, vaan siksi että se toinen on viety sairaalaan paikattavaksi. Puhun omasta kiivaudestani. Puhun siitä miten vaikeaa on hillitä itsensä, siitä miten paljon sitä pitää harjoitella. Niin paljon että vielä äitinäkin se on vaikeeta. Aamulla me mietittiin yhdessä miten voisi toimia toisin. Saa nähdä mitä tapahtuu seuraavalla kerralla kun kiivaus voittaa siellä ja täällä. 


Niin, ja meillä syötiin tänään pinaattivohveleita... hyvin uppos ja valmistuu nopeemmin kuin pinaattiletut. Kaadoin taikinaan ehkä desin verran niitä supersiemeniäkin (chia).

2 kommenttia:

  1. Hui hirvitys miten rankkaa menoa siellä päin on! Mulla on pieni vauva ja ei tulis mieleenkään antaa sen itkeä itseään uneen. Täällä Suomessa on vallalla lapsilähtöinen hoitotapa ja lapsentahtinen imetys ym tälläinen pehmeämpi tyyli. Koko mun lauma on siihen tyyliin hoidettu ja minusta se on toiminut hyvin. Unikoulua pikkuvauvalle...tuntuu pahalta ajatuskin...itse nukun lapsen vierellä ja imetän aina kun pikkuinen haluaa. Vauva nukkuu hyvin, kun äiti on lähellä. Tytölleni tuli vatsavaivoja ja ihottumaa ja vatsaongelmat häiritsivät unen saantia. Kun lopetin maitotuotteiden ja joittenkin muittenkin juttujen syönnin, äidinmaidolla elävän lapseni maha ja iho paranivat hyvään kuntoon ja nyt hän nukkuu välillä neljä viisikin tuntia pukeen, mikä tuntuu jo ihanalta.

    Tuntuu kivalta lukea, että sulla on pehmeämpi tyyli lastenhoitoasioissa kuin monella maassanne. En tiennytkään, että lasten kurittaminen selkäsaunalla tai muuten fyysisesti on sallittua USA:ssa. Kuulostaa tosi oudolta. Hyvä juttu, kun uskallat siellä kertoilla vallitsevaan tyyliin verrattuna erineviäkin ajatuksiasi ja tapojasi.

    Neljän mammuska

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Muutoksen tuulet puhaltelee täälläkin ja yhä enenevä määrä vanhempia uskoo ettei fyysisestä kurituksesta ole sanottavamaa hyötyä.

      Poista

Kokeillaan miten tää kommentointi sujuu näin... Kerro mitä mietit. Jos et halua rekisteröityä, olet tervetullut laittamaan mulle sähköpostia tahdonasiat@gmail.com, tai kommentoimaan Facebookin kautta.