Siirry pääsisältöön

torstait on toivoa täynnä

Torstaiaamuna me ajetaan O:n kanssa M bussipysäkin sijasta kouluun. M:n käsienpesuprojekti pitää laittaa esille päivän ja tulevan illan näyttelyä varten. Koulussa on täys hälinä päällä lasten kantaessa projektejaan ja koulusihteerin valmistautessa iltapäivän kouluunilmoittautumisrumbaan.

Aamupäivä menee taistellessa järjestelmän kanssa. Itse taistelu alkoi viikko takaperin, mut nyt ollaan loppusuoralla. Vakuutusyhtiö yrittää kieltäytyä korvaamasta lääkettä, vedoten siihen ettei olla kokeiltu edullisempia vaihtoehtoja. Me taas ei haluta vaihtaa hyväksi havaittua toimivaa lääkitystä ja ryhtyä lääkekokeiluihin. Tää nyt on kuitenkin meille hyväksi havaittu, toimiva lääke joka kuuluu vielä uudensukupolven lääkkeisiin. Loppusuoralla mulla on puhelimessa vakuutusyhtiö, lääkärillä samaisen vakuutusyhtiön toinen tyyppi ja me ollaan lääkärin kanssa keskenämme vielä chatissä. Iltapäivällä tulee myöntävä päätös sekä M:n että K:n lääkkeelle. Viimekädessä olisin ostanut K:n lääkkeen ilman vakuutusta ja kärsinyt siitä pullosta sen vaaditut $244. Kiitos ja kunnia kuuluu lasten psykiatrille, joka viitsi käyttää aamunsa tähän.



Iltapäivällä mä seison jonossa ilmoittamassa jannuja kouluun. Samalla juttelen Reksin kanssa, Erityisopekin pysähtyy vaihtamaan kuulumisia, ja toivottamaan K:n tervetulleeksi. Koulusihteeri nauraa kun olen unohtanut lasten syntymätodistukset. Lupaan tuoda ne illalla samalla kun me tullaan tiedenäyttelyyn. Tuntuu hyvältä olla tuttujen ihmisten kanssa. Kaksi vuotta sitten kun seisoin samassa jonossa tuntui erilaiselta, pelotti. Mietin miten M pärjää ja miten uusi koulu ottaa meidät vastaan. Tänään ei pelota, lähinnä jännittää saako ne kokopäiväpaikan vai ei.






Kotimatkalla me kurvataan hakemassa apteekista ne lääkkeet joiden edestä taisteltiin. Apteekkari on vastassa autoluukulla, tuntee mut ja hakee lasten lääkkeet. Se kyselee kuulumisia ja mitä me ollaan tykätty tästä lääkkeestä. Kysyy joko pojat aloittaa koulun ja vastaan et ollaan just tulossa ilmoittautumasta kouluun. Tuttujen ihmisten kanssa on mukavaa asioida. Hetkeä myöhemmin me käydään sama keskustelu kotikaupan kassan kanssa.

Illalla on tiedenäyttely. Vekottimia ja vempaimia. Joku on tutkinut kukkien värjäämistä, toinen rakentanut tuulimyllyn, kolmas on tehnyt hammasharjasta robotin ja neljännellä on taulukko avocadojen kypsymisestä. Kalankasvattamo on esittelemässä lohen sisäelimiä ja joku on tuonut mukanaan jättimäisen robotin joka heittää isoa pehmeää palloa. Seitsemältä jaetaan palkinnot. M purskahtaa itkuun kun ei voita. Me puhutaan siitä, miten projekteja ei ole jaettu ikäryhmittäin ja siksi voittajat on neljäs tai viidesluokkalaisia. M on sitä mieltä et se on epäreilua. Olen samaa mieltä. 



magneettista limaa




Tunnisteet:

Kommentit

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

satunnaisia asioita

Etsiessäni tilastotietoja ihan toiseen asiaan, tuli mieleen että voisin kirjoittaa satunnaisia, enemmän tai vähemmän kiinnostavia asioita täältä Yhdysvaltain länsirannikon pohjolasta, Washingtonin osavaltiosta joka, ehkä Pearl Jamia, Nirvanaa ja Starbucksia lukuunottamatta, on kohtalaisen tuntematon maailmalla.  Aloitetaan maantiedosta ja historiasta. Washingtonin osavaltio sijaitsee Yhdysvaltain länsirannikolla ja ei ole sama asia kuin Washington, DC. Washingtonin osavaltio liittyi unioniin marraskuun 11, 1889 ja on Yhdysvaltain #42 osavaltio. Washington on myös ainoa osavaltio, joka on nimetty presidentin mukaan. Washingtonissa on viisi aktiivista tulivuorta. Niistä korkein on Mount Rainier (kuvassa) jonka huippu kurottaa 4392 metrin korkeuteen. Viimeisin tulivuorenpurkaus tapahtui 2004–2008 Mount Saint Helensin purkautuessa. Noiden vuosien aikana tulivuoresta purkautui arviolta 100 miljoonaa kuutiota laavaa. Vuorta pidetään Yhdysvaltain toiseksi vaarallisimpana tulivuorena....
Lähetä kommentti
Lue lisää

lauran viinikiireet

Kirjoitan tällä kertaa aiheesta josta en itse juuri tule puhuneeksi, en puhu siitä koska kaikkien näiden vuosien jälkeenkin muisto on yhä arka, se on arka kuin huonosti parantunut haava ja sen haavan suola on häpeä. Se on se häpeä, jota kannoin mukanani lapsuuteni, nuoruuteni ja nuoren aikuisuuteni. Häpeä jonka kanssa elin ennen kuin opin erottamaan itseni yksilönä perheestäni, sairauden ihmisestä ja kuoliaaksi vaietun hiljaisuuden kulissien takana totuudesta. Minun lapsuuteni oli totta vaikkei kukaan tiennyt mitä suljettujen ovien takana tapahtui. Miksi tänään? Miksi kaikkien näiden vuosien jälkeen? Miksi ei anna menneiden vaan olla menneitä? Siksi että tänä aamuna höräisin aamukahvini väärään kurkkuun ja sen sumpin mukana ilmeisesti pussillisen herneitä nenään lukiessani Helsingin Sanomien kolumnia jossa Laura Friman kertoo meille että hänellä on alkoholiongelma – Laura on siis alkoholisti.  Aina meille tulee tää viinikiire, sanoo lapseni – Minulla on alkoholiongelma, ja aion teh...
6 kommenttia
Lue lisää

valokuvissa kaikki on aina hyvin

Jokin aika sitten sain blogiini kommentin, joka jäi kummittelemaan mun mieleen. Kommentti oli ystävällinen ja lyhyt. Se ei haastanut mihinkään, oikeastaan se oli pelkkä toteamus, jossa kirjoittaja sanoi: ”Mä haluaisin elää sun elämää!” Nopeasti voisi vastata, että niin minäkin, mutta jäin silti miettimään sitä mielikuvaa, joka tulee vastaan niin sosiaalisessa mediassa kuin täällä blogissakin. Vuosi 2023 oli monella tapaa haastava, ei raflaavan katastrofaalinen, mutta ehkä enneminkin sellainen hiljaisen haastava. Kukaan ei kuollut – paitsi kissa – ei edes melkein. Kukaan ei sairastunut vakavasti – paitsi koira, mutta sekin on hallinnassa. Kaikki on ihan hyvin, vaikka oli hetkiä, kun teki mieli heittää hanskat tiskiin. Toisaalta vuosi oli myös ihana, ja kun katsoin taaksepäin, keräillen kuvia tähänkin kirjoitukseen ajattelin, että mulla on tosiaan aika ihana elämä. Olemme monessa etuoikeutettuja ja moni antaisi varmasti paljon saadakseen elää sellaista elämää kuin ne valokuvien tarinat k...
Lähetä kommentti
Lue lisää