paluu menneisyyteen - erityisen erityinen sunnuntai

Ihan alkuun – näin vanhempana – voi katsoa peiliin. Tänään tuli tehtyä kaksi niin sanottua kardinaalimokaa ja näin ollen me päästiin yhdeksi iltapäiväksi palaamaan siihen minkälaisia meidän viikonloput oli ennen. Matkalla kotiin Fredde totes et tällaistahan se oli ennen A-I-N-A, johon mä vastasin et ei ihme et oltiin molemmat sunnuntai-iltana aivan finaalissa.

Virhe 1. Kumpikin meistä unohtia antaa K:lle sen iltapäivä lääkkeen. Lopputuloksena lapsi joka ei kykene pysähtymään hetkeksikään.

Virhe 2. En tullut ajatelleeksi vamistaa prinsessaa erilaisiin synttärikutsuihin, vaan olin vain itsekseni tyytyväinen siitä et juhlat on leffateatterissa eikä sen tarvitse edes yrittää hallita kymmeniä tuntemattomia lapsia ja hirveetä kaaosta ja hälinää. Lopputulos: lapsi joka ei voi ymmrärtää että pari tuntia elokuvissa on sama asia kuin synttärijuhlat.

Kahdeksan jälkeen illalla laitoin viimeinkin huolestuneelle Kummitäti K:lle viestiä et tilanne oli viimeinkin rauhoittumaan päin. Iltapäiväneljästä eteenpäin kun me revittiin perässämme tyttöä jota harmitti kaikki, itketti jokainen pienikin vastoinkäyminen – kuten väärä paikka autossa, värä parkkipaikka, se ettei ravintolassa ollutkaan jonoa, se että me mentiin kauppaan,  ja joka pätki kahta broidiaan turpaan aina kun silmä vältti. Kaikki meni hyvin siihen asti kunnes se elokuva loppui, ja M kysyi mennäänks me nyt sinne juhliin. Mä totesin iloisesti et juhlat oli tässä. M pysähtyi, katsoi mua hetken ja vetäs sellaiset raivarit että koko teatteri kääntyi katsomaan. Sen on edelleen vaikeeta toimia tilanteessa joka ei vastaakaan sen omia odotuksia.

K:n kohdalla taas muistelin ääneen taannoista blogikommenttia siitä miten ADHD lapsen kanssa pärjää ilman lääkitystä, jos vain jaksaa kahdestaan puuhailla lapsen kanssa. Joko mä en osaa, tai en pärjää, tai en vaan ole riittävän kykenevä, tai sit kommentin kirjoittaneen vanhemman lapsella on huomattavasti paljon lievempi ADHD. Meillä kun on ilman lääkitystä mukana lapsi jolle ei voi puhua, joka ei ymmärrä puhetta, jota ei voi pysäyttää edes fyysisesti, jonka joutuu köyttämään ostoskärryihin eikä se silti kykene siinä istumaan vaan heiluu edestakaisin holtittomasti vuoronperään nauraen ja raivoten. Meillä on ilman lääkitystä lapsi joka ei tunne kipua, eikä sillä ole minkään valtakunnan kontrollia sen enempää itseen kuin omaan ympäristöönkään. Meidän lapsi ei tiedä ilman lääkettään mistä se alkaa tai mihin se loppuu. Se juoksee päin seinää, saa valtavan kuhmun ja nauraa. Otan sitä kädestä ja se saa raivarin koska rajoitan sitä. Haluaisin nähdä sen joka istuu puuhailemaan tämän lapsen kanssa, sen joka saa sen pysähtymään niin että se kykenee edes istumaan, saati ottamaan kynän käteensä, lapsen johon ei saa kontaktia vaikka pitää sitä kahdella kädellä kiinni kummaltakin puolelta päätä ja "pakottaa" sen katsekontaktiin. Se ei ole vilkas. Se ei ole ylivilkas. Sillä ei ole "vaan" vaikeuksia keskittyä. Se on rajaton. Se on totaalisen rajaton.

Taas kerran, istuessani siellä panimoravintolan pöydässä vilkaisin toista poikaani. Sanoin Freddelle et meidän pitäis ottaa lastenvahti K:lle ja M:lle, ja lähteä yhdessä ulos syömään O:n kanssa. O on kipeästi huomion tarpeessa. Se ei hae huomiota. Mua sattuu kun mä näen miten hyvin se on oppinut syömään ruokansa ja olemaan huomaamaton. Sen maailmassa on aina ne kaksi muuta jotka tarvitsee enemmän. Kaksi jotka huutaa kovempaa. Aamulla kun ajelen sen kanssa kahdestaan kouluun se kertoo joko mulle tai Freddelle sisimmät ajatuksensa, ajatukset siitä miten ne kaksi on niin meluisia, ajatukset siitä miten ne täyttää koko tilan eikä sille jää mitään muuta kuin hiljaisuus. Se täyttää kohta viisi. Se ansaitsee muuta kuin sen hiljaisuuden.  

Illalla meillä pidetään kiinni. Ensin yhdestä ja sit toisesta. Pidetään kiinni tukevasti, joustamatta, harjoitellaan rajoja - pakon edessä. Sekään ei auta.