uskallatko kysyä?

Ei mitään uutta auringon alla, paitsi tietty se ettei tänään oo tarvinnut käydä ensiapupolilla. Turvotus on ehkä – siis ehkä – vähän laskenut, mutta ainakaan se ei oo mennyt pahemmaks. Onhan sekin jo jotakin. Itseasiassa se on paljon. Se tarkoittaa että antibiootit puree ja tulehdus on pysähtynyt. Netistä kävin fiksuna tietty katsomassa että näitten paranemiseen saattaa mennä useampi viikko. Ei mua nolota kulkea tän näköisenä, siihen oon liian vanha tai jotakin. On mitä on. Huvittaa lähinnä ne jotka tuntee mut, ne jotka tuijottaa salaa eikä uskalla kysyä mitään. Paremmalta tuntuu ne jotka kysyy suoraan.

Kipu on pahin osa, se että jokainen kasvojen liike sattuu. Jokainen sana. Jokainen hymy. Jokainen suupala. Kaikki sattuu. Silmä aristaa valoa ja pieninkin auringonsäde tuntuu kuin puukoniskuna silmän takana. Aurinkolaseja ei voi pitää – sattuu liikaa. Tyydyn peittämään oikean silmäni kädellä. Se että ei saa maata, vaan pitää nukkuakin istualtaan, se että tätä pärstää pitää jatkuvasti hautoa sillä kuumalla, märällä rätillä. Antibiootit tekee huonovointiseksi. Kompensoin tilannetta pahoinvointilääkkeellä. Tasoitan myrkkymäärää syömällä maitohappobakteereita.

O oli yöllä nähnyt painajaisia. Kysyin mistä se näki pahaa unta ja ensin se sanoi ettei halua kertoa. Sanoin että kyllä mä kestän. Ei ole mitään, mistä mulle ei vois puhua. Ei ole mitään niin kamalaa. Kysyin; Hirviöitä? –Joo. Ajoiko ne sua takaa? –Ei. Oliko niitä monta? –Ei. Yks vaan? – Joo. Hmmm... Näyttikö se hirviö siltä miltä mun naama näyttää. –Joo... se purskahtaa itkuun, ja mä sanon etten mä moisesta pahastu. Kyllä mä tiedän et tää näyttää pahalta, niin pahalta et itseänikin pelottaa. Muistutan itkevää lastani että tän karmaisevan turvotuksen alla on edelleen se sama äiti. Kyllä mä edelleen täällä olen, ja rakastan ihan yhtä paljon. Mun kohdalla tämä on väliaikaista, toisinkin vois olla.

K:n bussikuski Jimmy kysyy mitä mulle on tapahtunut. Kerron ja se näyttää yhtä kauhistuneelta kuin kaikki muutkin. Sattuma on pelottavin osuus kuulijalle, näin voisi käydä ihan kenelle vaan. Ihan kuka vaan voi koskettaa ovenkahvaa-ostoskärryä-maitopurkkia-luottokorttilukijaa jossa asuu edellisen käyttäjän hyppykuppa tai paiserutto. Kuka tahansa voi huomaamattaan pyyhkäistä kasvojaan, ehkä rapsuttaa kutisevaa finniä, tai olla laittamatta laastarin siihen aamuiseen paperihaavaan. Kuka tahansa. Kenelle vaan vois käydä näin.  Ihan kenelle vaan. Tämä arpa on osunut meille nyt kolmasti. Silloin kun T kuoli. Kuka tahansa olis voinut olla se yksi neljästä tuhannesta. Silloin kun M sai bakteeri-infektion lonkkaan. Kuka tahansa olisi voinut saada sen. Kenen hyvänsä lapselle olisi voinut tulla vastaava infektio. Nyt kun mä sain vastaavan bakteeri-infektion kasvoihin, ollaan taas samassa tilanteessa. Näin olisi voinut käydä kelle tahansa. En tehnyt mitään väärin. En olisi voinut tehdä mitään toisin. Se oli sattumaa. Puhdasta sattumaa. En olisi voinut välttää tilannetta toimimalla toisin. En olis voinut elää terveemmin, puhtaammin, ekologisemmin, luonnonmukaisemmin välttääkseni tämän. Näin vain kävi.

Huomenna on taas lääkäri.