perjantai 20. helmikuuta 2015

päiväni Cancunin hoitajana

Sain tänään vastuullisen tehtävän; pitää M:n koulupäivän ajan huolta sen chihuahuasta. M oli epäileväinen onko musta näin vaativaan tehtävään, onhan Cancun maitoallerginen eikä se tykkää jos sen unohtaa vaan koko päiväksi auton keskikonsoliin – lapsi tuntee selvästi äitinsä. Todistaakseni M:lle että Cancunista pidettiin huolta, nappasin siitä kuvan aina säännöllisesti ja näistä kuvista muotoutui samalla ihan hyvä kuva mun tavallisesta perjantaista.

M on saatu bussiin, matkalla viemään O:ta kouluun

Saatuani kolmikon saatetuksi kouluihinsa, ja juoruttuani O:n koulun aulassa muitten äitien kanssa vartin verran K:n koulun vanhempainyhdistyksen eilisestä äänestyksestä ja kaikista niistä tunnekuohuista joita asian ympärillä liikkui, jatkoin matkaani pitkästä aikaa perjantaiaamun rukousryhmään. 

O:n pulpetti

päivän ekat tehtävät; koulupäivä alkaa O:n koulussa aina sillä että lapset tekee itsenäisesti kirjallisia tehtäviä




Rukousryhmän parasta antia sen hiljentymisen lisäksi on vaihtaa kuulumisia ja kuulla uusia ”tarinoita”. Tänään ryhmään liittyi äiti jonka lapset oli vuodenvaihteeseen asti käyneet kotikoulua. Itse oon aina miettinyt et en mitenkään kykenis opettamaan kotona sitä mitä koulussa käydään läpi, nimenomaan äidinkielen ja matematiikan osalta. Tämän äidin suurin murhe tällä hetkellä oli se miten paljon jäljessä hänen lapsensa ovat ikätovereihin nähden. Aikaa kuroa kiinni on kesäkuulle, jotta välttää tämänhetkisen luokka-asteen tuplaamisen. Ei käy kateeks. 




Rukousryhmästä renkaat vinkuen hakemaan K koulusta, K oli ”tiennyt” et tuun tänään hakemaan sen. Mä tiesin vasta varttia ennen kun rukousryhmä päättyi et ehtisin ajaa koululle sen sijaan et olisin ajanut kotiin bussia vastaan. K oli intopiukalla siitä että niillä on viimeinkin koulussa retkipäivä. Ne lähtee luokkaretkelle akvaarioon Seattleen. K on surrut vuodenpäivät sitä ettei niitten koulussa järjestetä retkiä. Vanhempana mietin miten ne meinaa saada heinäsirkkalauman hoidettua akvaarioon ja takaisin ilman että yksikään heinäsirkka eksyy joukosta.





K:n koululta pikaisesti kauppaan, ostoslistalla tikkareita ja limonaatia (lemonade), tarttuis sieltä mukaan maustamatonta vuohenmaitojogurttia ja parsaakin. Hetken hipelöin alessa olevia reilunkaupan urheiluvaatteitakin, mutta maltoin kuitenkin mieleni.







O:n koulun aulassa me jatkettiin äitien kanssa siitä mihin aamulla jäätiin, ja O:n koulutoverin äiti sai mulle kyyneleet silmiin sanomalla että mä olen sille se äiti, jota hän katsoo ylöspäin, ja jonka kaltaiseksi hänkin haluaisi tulla. Äiti joka puhuu rohkeasti lastensa puolesta, rakastaa niin että se näkyy, asettaa rajoja ja ymmärtää sopivassa suhteessa. Eihän se meillä kotona ole, mutta lämmittää mieltä kuitenkin – paljon. Kenenpä ei aina välillä tekis hyvää kuullaa ne sanat: ”Sä olet hyvä tässä!”




Seuraavaksi kotiin lounaalle, ja koska viikon tunnekuohut niittivät satoaan kaaduin yläkerran sohvalle jannujen patjaksi nukkumaan niitten katsoessa Tuomas Veturin seikkailuita. K käpertyi mun kainaloon ja Cancun tuli meidän väliin.








Jo eilen lupasin M:lle et haen sen tänään koulusta. Eilen iltapäivällä noukin koulubussilta taas sen lapsen jolla ei ollut yhtään mikään hyvin. Jalkaa polkien se vaati autoa ja lopulta käveli kotiin valittaen milloin mistäkin. Kotona tilanne eskaloitui siihen pisteeseen et jos en olis sattunut olemaan alakerran vessassa kun K tuli pesemään en olis ehtinyt väliin. M:lla oli melko vakaa aikomus pistää veljensä nippuun, vain siitä syystä että tämä oli ehtinyt ripustaa takkinsa ja laittaa kenkänsä pois ennen sisartaan tämän keskittyessä vinkumaan.


Meillä ollaan harvemmin kiinnipitotilanteessa. Ennen niitä oli enemmän, nykyään onneksi harvemmin. Kiinnipitotilanteen katsominen olisi epäilemättä ulkopuoliselle aika hurjaa katsottavaa. Kannoin potkivan, lyövän, rimpuilevan ja kirkuvan lapsen yläkertaan, istutin sen sängylleen ja lupasin odottaa oven ulkopuolella. Parikymmentä minuuttia se heitteli tavaroitaan ja kirkui. Ei itkenyt, ei anellut poispääsyä, vaan ihan puhtaasti kirkui. Oven toisella puolella mä laitoin puhelimesta sähköpostia kouluun kysyäkseni mitä koulupäivän aikana oli tapahtunut.

Vähitellen tilanne rauhoittui. M pystyi itsekin kertomaan mulle että koulussa oli ollut yllättävä paloharjoitus. M:n opettaja pahoitteli ettei ollut tiennyt harjoituksesta etukäteen ja tänään hakiessani M:n sovitusti koulussa juttelin vielä rehtorin kanssa eilisestä tilanteesta ja me sovittiin että tästä lähtien ei ole sellaista paloharjoitusta josta M ei tietäisi etukäteen. Jos koulu oikeasti palaa, silloin on syytäkin pelätä, pelkästä harjoituksesta on kuitenkin kenenkään turha saada hermaria. meitä on siunattu koululla jonka Reksillä on vahva tausta erityislasten ja autististen lasten opetuksessa. 




M oli tänään saanut viimeinkin himoitsemansa ”Wilder Pride Awardin”, palkinnon esimerkillisestä koulutyöstä, erityismainintana aloitteellisuus ja pitkäjänteinen työskentely. Ei olis voinut tulla parempaan rakoon. 

kuvassa M on just astunut ulos koulun ovesta valkoisessa takissa

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kokeillaan miten tää kommentointi sujuu näin... Kerro mitä mietit. Jos et halua rekisteröityä, olet tervetullut laittamaan mulle sähköpostia tahdonasiat@gmail.com, tai kommentoimaan Facebookin kautta.