tiistai 10. helmikuuta 2015

niin muuttuu maailma, Eskoni

Silloin joskus. Silloin joskus, ehkä noin iäisyys sitten me oltiin lapsettomia – duh! Ennen kuin ihmisellä on lapsia se on lapseton. Mut me oltiin siis oikeesti lapsettomia. Me oltiin se pariskunta joka ei voinut saada lapsia. Se joka oli siirtynyt elämässä eteenpäin ja eleli elämäänsä lapsettomana. Me oltiin se aikuinen, lapseton pariskunta.

Meidän ystävillä oli lapsia ja meidät kutsuttiin niitten synttäreille ja bileet järkättiin aina siellä missä lasten oli hyvä päästä ajoissa nukkumaan. Me oltiin lapsettomia ja se sopi meille ihan hyvin. Meidän oli helppo joustaa. Näin oli jo Suomessa ja näin oli myös täällä. Muilla oli pieniä lapsia ja me oltiin lapsettomia ja joustavia.

Tuli se päivä kun autossa alettiin puhumaan adoptiosta. Tuli se päivä kun me mietittiin et jos ehkä sittenkin. Ystävät tuki ja oli mukana ja täytteli suosituskaavakkeita ja takas että me ollaan varmaan ihan hyviä vanhempia. Silti me oltiin se lapseton aikuinen pari, se jolla ei ollut lapsia, vaan vain haave lapsesta.

Lapsettomuushoidoista me ei kerrottu kenellekään. Se oli meidän salaisuus. Ei siitä voinut puhua, kun se tuntui jo ajatuksenakin niin absurdilta. Etsin kaltaisiani netistä ja löysin elämänmittaisia ystävyyksiä. Ulkoisesti me oltiin edelleen se aikuinen, lapseton pariskunta.

Yhtäkkiä mä olinkin raskaana. Meille tulis vauva. Musta tulis äiti ja Freddestä isä. Onnellisina me tiedotettiin asiasta ja vastaus oli karu – olis varmaan pitänyt kertoa niistä lapsettomuushoidoista – vastaus oli; ”Mutta eihän teidän pitänyt saada lapsia.” Meidän rooli meidän yhteisössä oli olla se aikuinen lapseton pariskunta, meillä ei kuulunut olla lapsia. Meidän ei kuulunut haluta lapsia. Meidän ei ainakaan kuulunut saada lapsia.

M:n syntymän myötä kaikki oli murroksessa. Me ei enää mahduttu meille asetettuun rooliin. Me ei enää oltu se aikuinen lapseton pariskunta. Se joka joustaa ja jolle sopii kaikki. Meillä oli vauva, ja muilla jo miltei teini-ikäiset lapset. Ryhmädynamiikka oli kriisissä, meidän joutuessa palaamaan kotiin juhlista seitsemän pintaan koska M ei asettunut siellä juhlissa sen paremminkin kotonakaan ja mua stressas kantaa raivoavaa lasta muiden syödessä päivällistään. Me mentiin kotiin saatesanoin; ”kyllähän se vois nukkua vaikka tossa sohvalla...” M kun ei vaan ollut se lapsi joka nukahtaa sohvalle juhlissa. M ei ollut se lapsi joka nukahtaa yhtään missään, yhtään mihinkään. M oli tyytymätön aina ja kaikkialla, ja mä opin pelkäämään jokaista kahvila tai ravintolavisiittiä ja niihin juhliin jotka oli niissä kodeissa joissa oli lapsia joiden piti päästä ajoissa nukkumaan, niitä varten mä keräsin voimia ja rohkeutta useamman päivän etukäteen. Mun stressitaso ei varmaan auttanut tilannetta. Ristiäisissään M itki koko päivän. Lopulta mäkin itkin ja tunnelma oli – pilalla.

Lapsia syntyi kaksi lisää. Nyt meillä oli vielä kaksosetkin. Kaksoset sen tytön lisäksi. Ja se lapsettoman aikuisen rooli istui meihin entistä huonommin. Edelleen me kuitenkin kai tavallaan oltiin ne lapsettomat aikuiset, joilla nyt vaan yllättäin olikin kolme lasta. Meidän lapsia rakastettiin, niistä pidettiin ja meitä kutsuttiin mukaan ihan niin kuin ennenkin. Ne muut kodit tosin oli sellaisia koteja joissa oli esiteinejä, niitä ei enää oltu tehty pienille lapsille ja mä keskityin jahtaamaan laumaani ja nappaamaan ranteesta kiinni ennen kuin aaltomaljakot, toikan linnut ja käsinpuhalletut designmaljakot on sirpaleina. Fredde on mies. Se ei nähnyt tilannetta mun vinkkelistä. Fredde seurusteli, mä juoksin ja stressasin ja pyyhin hikeä otsalta.

Meillä oli kuitenkin myös uusia ystäviä. Sellaisia joitten lapset oli samanikäisiä, joiden koteihin oli helppoa mennä, saattoi istahtaa juomaan kupin kahvia tai lasin skumppaa ilman et piti kokoajan päivystää. Vanhat ystävät kutsui näitä lempeästi mun ”äitiystäviksi”. Äitiystävien lapsista tuli ihan oikeita ystäviä, niistä äideistä ja isistä tuli lasten kummivanhempia, niistä tuli niitä joille soitettiin kun piti keskellä yötä lähteä sairaalaan ja saada osa jengistä hoitoon. Niistä tuli meidän turvaverkko. Niitten kanssa mä istun arkiaamuisen aamiaisella ja puhun elämästä ja kuolemasta ja erityisopetussuunnitelmista.

Oli vanhat ystävät, ne joiden sisäisessä luetteloinnissa meillä oli edelleen se aikuisen lapsettoman pariskunnan paikka, se johon me ei enää mahduttu. Ja sit oli ne uudet ystävät, se turvaverkko. Ne joille me oltiin aina oltu lapsiperhe.

Vanhojen ystävien lapset kasvoi samaa tahtia meidän lasten kanssa. Sillä erotuksella että ne oli esiteinejä silloin kun meidän lapset syntyi ja nyt kun meidän lapset on vähitellen siirtymässä kouluikäisiksi on ne vanhojen ystävien lapset teini-ikäisiä ja/tai nuoria aikusia. Osa on jo lentänyt pesästäkin. Kutsut harvenevat niitten vanhojen ystävien viettäessä uutta nuoruuttaan ja meidän muistuttaessa niitä joko kadotetusta pikkulapsiajasta tai vaihtoehtoisesti siitä pikkulapsiajan painajaisesta. On helpompaa mennä ilman meitä - kevyempää, kun meidän pitäis kuitenkin hankkia lastenvahti, tai ehkä me otettais meidän riiviöt mukaan, tai vielä todennäköisemmin me ei kai tultais kuitenkaan. 

Yhä useammin me vietetään lauantai ja sunnuntait niitten ihmisten kanssa joiden silmissä me ollaan aina oltu lapsiperhe. Niitten, jotka itsekin joutuu hankkimaan sen sitterin, tai ehkä mieluummin ottaa lapset mukaan. Maailma muuttuu. Me ei enää mahduta siihen lapsettoman aikuisen pariskunnan rooliin. Meillä on kolme lasta liikaa. On helpompaa olla lapsiperhe niitten ihmisten kanssa joiden silmissä me ollaan – lapsiperhe.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kokeillaan miten tää kommentointi sujuu näin... Kerro mitä mietit. Jos et halua rekisteröityä, olet tervetullut laittamaan mulle sähköpostia tahdonasiat@gmail.com, tai kommentoimaan Facebookin kautta.