Siirry pääsisältöön

Suomikoulussa


M oli tänään Suomikoulussa. Monta viikkoa se on kärttänyt et se pääsis kokeilemaan minkälaista on käydä Suomikoulua. Tällä viikolla viestittelin Rehtorin kanssa ja sovittiin että M saa lauantaina tulla hänen ryhmäänsä. M oli innoissaan!

Aamulla M oli pukeutunut jo ennen aamiaista. M osallistui eväitten pakkaamiseen ja laittoi omatoimisesti eväslaatikon ja vesipullon eväslaukkuun, ja oven viereen odottamaan. Siitä on aikaa, kun oon nähnyt sen näin innostuneena. Lopulta kello oli tarpeeksi, jotta neiti sai luvan hypellä autoon.

M:lla meni puolisen tuntia ennen kuin se hahmotti olevansa ihan samassa paikassa kuin missä se aloitti koulu-uransa syksyllä 2011 ja mitä lähemmäksi kello tuli kymmentä, ja Suomikoulun alkamista sitä hermostuneempi oli M.

Mun ryhmä askarteli samaan aikaan M:n ryhmän kanssa ja sain salaa kuvattua sitä siinä. M teki munakennosta perhosentoukkaa Kummitäti T:n johdolla ja mun ryhmä maalasi ryhmätyönä isoa versiota samasta asiasta. Taideope on lomalla.

M tekee toukkaa vai tekeekö avustaja toukkaa M:lle? No, oli sillä sormet ainakin maalissa.


Tässä vaiheessa multa katkes yhteys ja lounasaikaan kävin vaan salaa vaklaamassa ja kuvaamassa ikkunan takana. Rehtorin raportin mukaan sujui hyvin, tosin M oli Rehtorille iloisesti ilmoittanut ettei puhu suomea. M oli tehnyt tehtäviä ja puuhaillut omassa rauhassaan. No, Rehtorin näkökulmasta kaikki meni siis hyvin. M sopeutui, osallistui tehtäviin, ei häirinnyt ketään ja oli ns. asiallisesti. Mun näkökulmasta kaikki meni oletetusti. M ei ollut vuorovaikuttanut kenenkään muun kuin opettajansa kanssa sen kahden tunnin aikana. Se kertoi mulle että siellä oli laskettu kolmeentoista – tänään on 13.4. – ja että oli ihan kivaa. Kysyin laskisko se mulle kolmeentoista, mutta se ei halunnut – ”I don’t remember”. Kysyin oliko se sellaista kuin se oli ajatellut et Suomikoulussa olis, vastaus oli ponteva ”Ei”. Ei tainnut M:sta tulla Suomikoululaista. Vanhemman näkökulmasta M ei oikeastaan saanut Suomikoulusta yhtään mitään.

vaklaamassa...

lounaaksi pullaa


Me itseasiassa puhuttiin tästä Suomikouluasiasta jo eilen illalla L:n kanssa tai lähinnä siitä että meillä on viisivuotias tytär, joka ei elämänsä ensimmäisen kolmen vuoden aikana kuullut muuta kuin suomea. Me puhuttiin suomea, katsottiin telkkarista suomea. Luettiin ja laulettiin suomeksi. Sen vanhemmat puhuu keskenään vain ja ainoastaan suomea ja silti M ei oikeastaan ymmärrä yhtään mitään siitä mitä me vanhemmat puhutaan. Lapsi joka ei ole autisti puhuisi ja ymmärtäisi tässä tilanteessa suomea. M:n kyky tuottaa ja ymmärtää puhetta – kommunikoida – ei ole sillä tasolla että kanava ainakaan tässä vaiheessa aukeaisi kahdelle kielelle. Siltäkään kantilta M ei ole kovin otollinen oppilas Suomikouluun. Ehkä me pitäydytään tässä yhdellä kielellä viestimisessä ainakin toistaiseksi.





Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

lauran viinikiireet

Kirjoitan tällä kertaa aiheesta josta en itse juuri tule puhuneeksi, en puhu siitä koska kaikkien näiden vuosien jälkeenkin muisto on yhä arka, se on arka kuin huonosti parantunut haava ja sen haavan suola on häpeä. Se on se häpeä, jota kannoin mukanani lapsuuteni, nuoruuteni ja nuoren aikuisuuteni. Häpeä jonka kanssa elin ennen kuin opin erottamaan itseni yksilönä perheestäni, sairauden ihmisestä ja kuoliaaksi vaietun hiljaisuuden kulissien takana totuudesta. Minun lapsuuteni oli totta vaikkei kukaan tiennyt mitä suljettujen ovien takana tapahtui. Miksi tänään? Miksi kaikkien näiden vuosien jälkeen? Miksi ei anna menneiden vaan olla menneitä? Siksi että tänä aamuna höräisin aamukahvini väärään kurkkuun ja sen sumpin mukana ilmeisesti pussillisen herneitä nenään lukiessani Helsingin Sanomien kolumnia jossa Laura Friman kertoo meille että hänellä on alkoholiongelma – Laura on siis alkoholisti.  Aina meille tulee tää viinikiire, sanoo lapseni – Minulla on alkoholiongelma, ja aion tehdä a

satunnaisia asioita

Etsiessäni tilastotietoja ihan toiseen asiaan, tuli mieleen että voisin kirjoittaa satunnaisia, enemmän tai vähemmän kiinnostavia asioita täältä Yhdysvaltain länsirannikon pohjolasta, Washingtonin osavaltiosta joka, ehkä Pearl Jamia, Nirvanaa ja Starbucksia lukuunottamatta, on kohtalaisen tuntematon maailmalla.  Aloitetaan maantiedosta ja historiasta. Washingtonin osavaltio sijaitsee Yhdysvaltain länsirannikolla ja ei ole sama asia kuin Washington, DC. Washingtonin osavaltio liittyi unioniin marraskuun 11, 1889 ja on Yhdysvaltain #42 osavaltio. Washington on myös ainoa osavaltio, joka on nimetty presidentin mukaan. Washingtonissa on viisi aktiivista tulivuorta. Niistä korkein on Mount Rainier (kuvassa) jonka huippu kurottaa 4392 metrin korkeuteen. Viimeisin tulivuorenpurkaus tapahtui 2004–2008 Mount Saint Helensin purkautuessa. Noiden vuosien aikana tulivuoresta purkautui arviolta 100 miljoonaa kuutiota laavaa. Vuorta pidetään Yhdysvaltain toiseksi vaarallisimpana tulivuorena.  Kaskadi

2.000

On ehkä osuvaa, tai sitten ei, että kahdestuhannes kirjoitus keskittyy suomen kieleen ja vähän suomalaisuuteenkin. Siihen kauniiseen ja rakkaaseen, kieleen jota minun omat lapseni eivät puhu. Kieleen, joka minun lasteni mielestä on lähinnä aika sekava, sillä miten kukaan voi tietää onko kuusi tulessa vai kakussa kuusi siivua. Näiden vuosien aikana olen todennut että on aiheita jotka kiinnostavat lukijaa vuosi toisensa jälkeen. Sellaisia ovat koulujärjestelmä, ihan tavallinen arki ja sitten juuri tämä, kysymys lasten kielitaidosta ja meidän kotikielestä.  Ylläoleva keskustelu käytiin meidän ystävien teinin kanssa. Nämä lapset ovat syntyneet Suomessa, molemmat vanhemmat ovat suomalaisia ja lapset ovat käyneet suomikoulua vuosia. Silti englanti on heilläkin se vahvempi kieli.  Tämä ja monia samankaltaisia keskusteluita käydään niissä perheissä, joissa lapset kasvavat kaksi, tai useampikielisessä kodissa, maassa, jossa valtakieli ei ole suomi. Mitä vanhemmaksi lapset kasvavat sitä enemmän