joku yrittää avata ovea

On perjantai-ilta. Kello lähentelee seitsemää ja mä makaan lukitun oven takana meidän sängyssä. Tuijotan ikkunasta ulos ja puristan samalla kahta tyynyä sitä ylempää korvaa vasten. 

Ne on äänekkäitä. Ne on ihan kamalan äänekkäitä. Yhdelläkään niistä ei ole mitään aavistusta niin sanotusta sisätiloihin sopivasta äänitasosta. Mä tiedän. Ne on perineet sen multa. Kaikki kolme. L ei ole äänekäs. L on meluisa, mutta se ei oo äänekäs. Se rämisee ja kolisee ja paukkuu, mutta se ei huuda. Mä huudan. Jonkun teorian mukaan suomenruotsalaiset on äänekkäitä. Ne puhuu kuulemma kovalla äänellä välittämättä ympäristöstään. Mä olen suomenruotsalainen. Mä puhun kovalla äänellä. Koko kortteli kuulee kun huudan. Silti väitän välittäväni ympäristöstäni. Ne on perineet sen suomenruotsalaisen äänekkyyden multa. Kello on melkein seitsemän. Mä olen kuunnelut tätä älämölöä ja kolmea toistensa päälle huutavaa lasta aamuseitsemästä. Tarvittaessa olen itse huutanut vielä vähän kovempaa saadakseni viestin perille. 

Kahdentoistatunnin kohdalla mä en enää jaksa. Korvissa soi ja päässä humisee. Haluan vain ja ainoastaan hiljaisuutta. Mä en halua puhua kenellekään, mä en halua katsoa mitään. Mä en halua palvella ketään. Mä haluan olla rauhassa – hiljaa, hiljaisuudessa. Kaksi tyynyä ei riitä mihinkään. Mä kuulen ne silti. Taustalla vinkuu Koira. Joku yrittää avata ovea.