Siirry pääsisältöön

Can I watch TV? Please!


Ollaan selvitty puoliväliin. Päivä 3/5 on alkanut. Mä mietin sitäkin että tunnen paljon vanhempia jotka odottaa lastensa lomia ja sit tunnen äitejä jotka odottaa niitä – kauhun vallassa. Suunnittelen kesälomaa, mä aion rakentaa meille rutiinin. Sellaisen selkeän ja selkeäasti ennustettavan arjen ja toivottavasti kun ensin pari viikkoa on kipuiltu muutosta voidaan tottua niihin rutiineihin. M lähti aamulla terapiaan ja oli varmaan parhaimmalla vireellä koko viikkoon. Tuttu systeemi, selkeä aikataulu ja tavoite.

Mulla on toinen kahvikupillinen menossa tässä autuaallisessa rauhassa poikien katsoessa telkkaa. O rakentaa samalla duploista mulle synttärikakkua ja K vaan tuijottaa. K pysähtyy telkkariin tai siis edelleen se liikkuu mutta se pystyy pysähtymään telkkariin tai iPadin peliin, kunhan siinä tapahtuu tarpeeksi ja mä en voi olla ajattelematta että siirtääkö se sen sisäisen kaaoksen sinne ruutuun, siis tavallaan ulkoistaa sen liikkeen itsestään telkkarille ja haluaa siksi katsoa telkkaria – koko ajan. K oikeesti katsois telkkaa aamusta iltaan. Juoksis hetken ympyrää aina välissä ja sit taas tuijottais. Sen ensimmäinen kysymys jokaikisenä aamuna on sama ”Can I watch tv?” ja vastaus on aina myös ihan sama. Vasta sit kun M on lähtenyt. Se toistaa sen kysymyksen sen yhden tunnin aikana valehtelematta varmasti ainakin kolmisenkymmentä kertaa kunnes tullaan siihen hetkeen et M lähtee ja mä avaan sen telkkarin sille tunniksi. Sit kun mä suljen sen telkan se kysyy taas, lukemattomia kertoja saako se katsoa telkkaa, kunnes tullaan siihen hetkeen iltapäivässä et mä avaan sen telkan jotta saan laitettua ruokaa. Ja sit se mankuu telkkaria koko matkan nukkumaan menoon asti. Muutamaan kertaan on käynyt niin et meillä on hiljaista. Liian hiljaista. Se hetki kun jokainen vanhempi tietää ettei tää hiljaisuus ole hyvästä ja mä lähden etsimään mun lapsia ja oletan löytäväni kynsilakalla tehdyn taideteoksen... sen sijaan mä löydän yhden joka leikkii itsekseen ja toisen joka katsoo telkkaa iPadiltä tai Kindleltä – salaa.

Huomenna mä pääsen oksentamaan tän kaiken ja ne pureskellut legot ja autonrenkaat ja supparit ja vaahtomuovipalaset, päättymättömät raivarit ja väkivallanteot  sille arvioivalle toimintaterapeutille. Mä pääsen kertomaan miks mä olen huolissani meidän ilopilleristä ja että mä haluaisin oppia keinoja olla sille parempi vanhempi sen riivinraudan sijaan.

Tänään mä sen sijaan ajattelin päästää tän lauman irti siellä ostarilla. Antaa niitten juosta ja hyppiä ja kiljua sydämensä kyllyydestä samalla kun mä luen iPadiltä Hesaria tai neulon sukkaa. Illalla meillä on Raamislaisten Tequila-ilta. Kyllä, uskovaiset naiset istuu iltaa ja juo viinaa.


Tunnisteet:

Kommentit

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

satunnaisia asioita

Etsiessäni tilastotietoja ihan toiseen asiaan, tuli mieleen että voisin kirjoittaa satunnaisia, enemmän tai vähemmän kiinnostavia asioita täältä Yhdysvaltain länsirannikon pohjolasta, Washingtonin osavaltiosta joka, ehkä Pearl Jamia, Nirvanaa ja Starbucksia lukuunottamatta, on kohtalaisen tuntematon maailmalla.  Aloitetaan maantiedosta ja historiasta. Washingtonin osavaltio sijaitsee Yhdysvaltain länsirannikolla ja ei ole sama asia kuin Washington, DC. Washingtonin osavaltio liittyi unioniin marraskuun 11, 1889 ja on Yhdysvaltain #42 osavaltio. Washington on myös ainoa osavaltio, joka on nimetty presidentin mukaan. Washingtonissa on viisi aktiivista tulivuorta. Niistä korkein on Mount Rainier (kuvassa) jonka huippu kurottaa 4392 metrin korkeuteen. Viimeisin tulivuorenpurkaus tapahtui 2004–2008 Mount Saint Helensin purkautuessa. Noiden vuosien aikana tulivuoresta purkautui arviolta 100 miljoonaa kuutiota laavaa. Vuorta pidetään Yhdysvaltain toiseksi vaarallisimpana tulivuorena....
Lähetä kommentti
Lue lisää

lauran viinikiireet

Kirjoitan tällä kertaa aiheesta josta en itse juuri tule puhuneeksi, en puhu siitä koska kaikkien näiden vuosien jälkeenkin muisto on yhä arka, se on arka kuin huonosti parantunut haava ja sen haavan suola on häpeä. Se on se häpeä, jota kannoin mukanani lapsuuteni, nuoruuteni ja nuoren aikuisuuteni. Häpeä jonka kanssa elin ennen kuin opin erottamaan itseni yksilönä perheestäni, sairauden ihmisestä ja kuoliaaksi vaietun hiljaisuuden kulissien takana totuudesta. Minun lapsuuteni oli totta vaikkei kukaan tiennyt mitä suljettujen ovien takana tapahtui. Miksi tänään? Miksi kaikkien näiden vuosien jälkeen? Miksi ei anna menneiden vaan olla menneitä? Siksi että tänä aamuna höräisin aamukahvini väärään kurkkuun ja sen sumpin mukana ilmeisesti pussillisen herneitä nenään lukiessani Helsingin Sanomien kolumnia jossa Laura Friman kertoo meille että hänellä on alkoholiongelma – Laura on siis alkoholisti.  Aina meille tulee tää viinikiire, sanoo lapseni – Minulla on alkoholiongelma, ja aion teh...
6 kommenttia
Lue lisää

valokuvissa kaikki on aina hyvin

Jokin aika sitten sain blogiini kommentin, joka jäi kummittelemaan mun mieleen. Kommentti oli ystävällinen ja lyhyt. Se ei haastanut mihinkään, oikeastaan se oli pelkkä toteamus, jossa kirjoittaja sanoi: ”Mä haluaisin elää sun elämää!” Nopeasti voisi vastata, että niin minäkin, mutta jäin silti miettimään sitä mielikuvaa, joka tulee vastaan niin sosiaalisessa mediassa kuin täällä blogissakin. Vuosi 2023 oli monella tapaa haastava, ei raflaavan katastrofaalinen, mutta ehkä enneminkin sellainen hiljaisen haastava. Kukaan ei kuollut – paitsi kissa – ei edes melkein. Kukaan ei sairastunut vakavasti – paitsi koira, mutta sekin on hallinnassa. Kaikki on ihan hyvin, vaikka oli hetkiä, kun teki mieli heittää hanskat tiskiin. Toisaalta vuosi oli myös ihana, ja kun katsoin taaksepäin, keräillen kuvia tähänkin kirjoitukseen ajattelin, että mulla on tosiaan aika ihana elämä. Olemme monessa etuoikeutettuja ja moni antaisi varmasti paljon saadakseen elää sellaista elämää kuin ne valokuvien tarinat k...
Lähetä kommentti
Lue lisää