äititutka

Aamu oli sen verran vauhdikas etten ehtinyt uhrata ajatustakaan kuuvamiselle ennen puolta yhdeksää... oli just se maanantaiaamu kun herää vähän myöhässä ja yks kaataa kaakaot lattialle ja toisella on kakat housussa ja kolmas istuu kakalla ja huutaa pyyhkimään – niin, ja jos pyyhkijä ei saavu paikalle vetää tää jannu housut ylös ja jatkaa matkaa eli sen ei voi antaa odottaa. Kuisti oli edelleen märkä maalista ja koulubussia piti siis kiertää odottamaan takakautta...

Muutenkin päivä on ollut tylsä. Eteenpäin on menty odottavissa tunnelmissa ja silloin on vaikeeta ryhtyä yhtään mihinkään... jätkät on riehuneet ja katsoneet telkkaa ja mä olen ajatellut ja istunut ja odottanut. Taideope sentään riensi hätiin ja istui meillä hyvän tovin kahvittelemassa ja viihdyttämässä meitä. Vielä vajaa tunti lähtöön ja lopulta tulee kuitenkin kiire, aina tulee.

***

Palaan siihen alkuperäiseen aatteeseen, mitä mietin viimeyönä ja aamulla. Jokainen nainen on varmaan tuskaillut raskausaikana sen ajatuksen kanssa et miten sitä sit herää yöllä. Mitä jos ei herääkään ja vaan nukkuu ja vauva itkee? Sit kun se vauva on siinä tajuaa että tosiasiassa meidät on varustettu jonkinlaisella puoliperverssille taajudelle asetetulle äititutkalla ja nukkuminen on ylipäätään mahdotonta, koska sitä havahtuu vauvan pienimpäänkin liikkeeseen ja hengitykseen ja siihen häviävän pieneen hetkeen kun on oikeesti ihan hiljaista. Siihen havahtuu, vaikka vauva olis toisessa huoneessakin. Vuodet vierii ja se tutka ei katoa mihinkään. Lapset nukkuu – ainakin periaatteessa omissa huoneissaan – ja mä havahdun siihen jos O näkee painajaista kahden suljetun oven takana, toisessa päässä taloa. Mä havahdun siihen, ennen kuin O itse havahtuu tilanteeseensa. Mä havahdun siihen kun M nousee ylös sängystään ja laskee jalkansa lattialle... jälleen, kahden suljetun oven takana. Eihän siitä liikkeestä kaiken järjen mukaan tule edes ääntä.

Viime yönä havahduin taas siihen ääneen tai äänettömään tietoisuuteen siitä et M oli hereillä. Ensin ne askeleet sen huoneen poikki. Sitten kävi ovi. Hiljaisuus. Ovi käy uudestaan. Hiljaisuus. Kuulen askelia. Hiljaisuus. Meidän makkarin ovi ei odotusten vastaisesti aukea. Kuuntelen hetken hiljaisuutta ja totean et on syytä lähteä katsomaan mitä meillä tapahtuu. Käytävän päässä, portaiden ylimmällä askelmalla istuu M. Se katsoo jonnekin kaukaisuuteen ja mä taputan sitä olkapäähän. Se katsoo mua, mutta ei taida tietää missä on, ja mä talutan sen takaisin sänkyynsä. Se vetää peiton päälleen ja kääntää kylkeään. Meidän perheessä taitaa nyt olla virallisesti kaksi unissakävelijää.

Onneksi on se puolipervessille herkkyysasteelle asetettu äititutka, joka tietää jo ennen kuin kuulee ettei kaikki ole kohdallaan.