Siirry pääsisältöön

äititutka


Aamu oli sen verran vauhdikas etten ehtinyt uhrata ajatustakaan kuuvamiselle ennen puolta yhdeksää... oli just se maanantaiaamu kun herää vähän myöhässä ja yks kaataa kaakaot lattialle ja toisella on kakat housussa ja kolmas istuu kakalla ja huutaa pyyhkimään – niin, ja jos pyyhkijä ei saavu paikalle vetää tää jannu housut ylös ja jatkaa matkaa eli sen ei voi antaa odottaa. Kuisti oli edelleen märkä maalista ja koulubussia piti siis kiertää odottamaan takakautta...

Muutenkin päivä on ollut tylsä. Eteenpäin on menty odottavissa tunnelmissa ja silloin on vaikeeta ryhtyä yhtään mihinkään... jätkät on riehuneet ja katsoneet telkkaa ja mä olen ajatellut ja istunut ja odottanut. Taideope sentään riensi hätiin ja istui meillä hyvän tovin kahvittelemassa ja viihdyttämässä meitä. Vielä vajaa tunti lähtöön ja lopulta tulee kuitenkin kiire, aina tulee.

***

Palaan siihen alkuperäiseen aatteeseen, mitä mietin viimeyönä ja aamulla. Jokainen nainen on varmaan tuskaillut raskausaikana sen ajatuksen kanssa et miten sitä sit herää yöllä. Mitä jos ei herääkään ja vaan nukkuu ja vauva itkee? Sit kun se vauva on siinä tajuaa että tosiasiassa meidät on varustettu jonkinlaisella puoliperverssille taajudelle asetetulle äititutkalla ja nukkuminen on ylipäätään mahdotonta, koska sitä havahtuu vauvan pienimpäänkin liikkeeseen ja hengitykseen ja siihen häviävän pieneen hetkeen kun on oikeesti ihan hiljaista. Siihen havahtuu, vaikka vauva olis toisessa huoneessakin. Vuodet vierii ja se tutka ei katoa mihinkään. Lapset nukkuu – ainakin periaatteessa omissa huoneissaan – ja mä havahdun siihen jos O näkee painajaista kahden suljetun oven takana, toisessa päässä taloa. Mä havahdun siihen, ennen kuin O itse havahtuu tilanteeseensa. Mä havahdun siihen kun M nousee ylös sängystään ja laskee jalkansa lattialle... jälleen, kahden suljetun oven takana. Eihän siitä liikkeestä kaiken järjen mukaan tule edes ääntä.

Viime yönä havahduin taas siihen ääneen tai äänettömään tietoisuuteen siitä et M oli hereillä. Ensin ne askeleet sen huoneen poikki. Sitten kävi ovi. Hiljaisuus. Ovi käy uudestaan. Hiljaisuus. Kuulen askelia. Hiljaisuus. Meidän makkarin ovi ei odotusten vastaisesti aukea. Kuuntelen hetken hiljaisuutta ja totean et on syytä lähteä katsomaan mitä meillä tapahtuu. Käytävän päässä, portaiden ylimmällä askelmalla istuu M. Se katsoo jonnekin kaukaisuuteen ja mä taputan sitä olkapäähän. Se katsoo mua, mutta ei taida tietää missä on, ja mä talutan sen takaisin sänkyynsä. Se vetää peiton päälleen ja kääntää kylkeään. Meidän perheessä taitaa nyt olla virallisesti kaksi unissakävelijää.

Onneksi on se puolipervessille herkkyysasteelle asetettu äititutka, joka tietää jo ennen kuin kuulee ettei kaikki ole kohdallaan.

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

lauran viinikiireet

Kirjoitan tällä kertaa aiheesta josta en itse juuri tule puhuneeksi, en puhu siitä koska kaikkien näiden vuosien jälkeenkin muisto on yhä arka, se on arka kuin huonosti parantunut haava ja sen haavan suola on häpeä. Se on se häpeä, jota kannoin mukanani lapsuuteni, nuoruuteni ja nuoren aikuisuuteni. Häpeä jonka kanssa elin ennen kuin opin erottamaan itseni yksilönä perheestäni, sairauden ihmisestä ja kuoliaaksi vaietun hiljaisuuden kulissien takana totuudesta. Minun lapsuuteni oli totta vaikkei kukaan tiennyt mitä suljettujen ovien takana tapahtui. Miksi tänään? Miksi kaikkien näiden vuosien jälkeen? Miksi ei anna menneiden vaan olla menneitä? Siksi että tänä aamuna höräisin aamukahvini väärään kurkkuun ja sen sumpin mukana ilmeisesti pussillisen herneitä nenään lukiessani Helsingin Sanomien kolumnia jossa Laura Friman kertoo meille että hänellä on alkoholiongelma – Laura on siis alkoholisti.  Aina meille tulee tää viinikiire, sanoo lapseni – Minulla on alkoholiongelma, ja aion tehdä a

satunnaisia asioita

Etsiessäni tilastotietoja ihan toiseen asiaan, tuli mieleen että voisin kirjoittaa satunnaisia, enemmän tai vähemmän kiinnostavia asioita täältä Yhdysvaltain länsirannikon pohjolasta, Washingtonin osavaltiosta joka, ehkä Pearl Jamia, Nirvanaa ja Starbucksia lukuunottamatta, on kohtalaisen tuntematon maailmalla.  Aloitetaan maantiedosta ja historiasta. Washingtonin osavaltio sijaitsee Yhdysvaltain länsirannikolla ja ei ole sama asia kuin Washington, DC. Washingtonin osavaltio liittyi unioniin marraskuun 11, 1889 ja on Yhdysvaltain #42 osavaltio. Washington on myös ainoa osavaltio, joka on nimetty presidentin mukaan. Washingtonissa on viisi aktiivista tulivuorta. Niistä korkein on Mount Rainier (kuvassa) jonka huippu kurottaa 4392 metrin korkeuteen. Viimeisin tulivuorenpurkaus tapahtui 2004–2008 Mount Saint Helensin purkautuessa. Noiden vuosien aikana tulivuoresta purkautui arviolta 100 miljoonaa kuutiota laavaa. Vuorta pidetään Yhdysvaltain toiseksi vaarallisimpana tulivuorena.  Kaskadi

2.000

On ehkä osuvaa, tai sitten ei, että kahdestuhannes kirjoitus keskittyy suomen kieleen ja vähän suomalaisuuteenkin. Siihen kauniiseen ja rakkaaseen, kieleen jota minun omat lapseni eivät puhu. Kieleen, joka minun lasteni mielestä on lähinnä aika sekava, sillä miten kukaan voi tietää onko kuusi tulessa vai kakussa kuusi siivua. Näiden vuosien aikana olen todennut että on aiheita jotka kiinnostavat lukijaa vuosi toisensa jälkeen. Sellaisia ovat koulujärjestelmä, ihan tavallinen arki ja sitten juuri tämä, kysymys lasten kielitaidosta ja meidän kotikielestä.  Ylläoleva keskustelu käytiin meidän ystävien teinin kanssa. Nämä lapset ovat syntyneet Suomessa, molemmat vanhemmat ovat suomalaisia ja lapset ovat käyneet suomikoulua vuosia. Silti englanti on heilläkin se vahvempi kieli.  Tämä ja monia samankaltaisia keskusteluita käydään niissä perheissä, joissa lapset kasvavat kaksi, tai useampikielisessä kodissa, maassa, jossa valtakieli ei ole suomi. Mitä vanhemmaksi lapset kasvavat sitä enemmän