Siirry pääsisältöön

hammaslääkärissä ja muita tarinoita


Suomessa nuoriso ryynää änkyräkännissä jossakin puskissa, Manta on saanut lakkinsa ja huomenna raportodaan ensimmäiset kaatuneet. Lopullinen lukema saataneen loppuviikosta... montako pahoinpitelyä, puukotusta, raiskausta, rattijuopumusta, kuolemaa. Mä silloin nuorena pelkäsin niitä nuorisovappuja. En erityisesti viihtynyt Mantan tungoksessa tai Kaivarissa kännäämässä. Menin, kun muutkin meni ja toivoin salaa ettei kukaan raiskaa, pahoinpitele tai tapa pua. Selvisin ja meillä oli monta kivaakin vappua. Tosiasiassa nautin paljon enemmän siitä vaiheesta, kun niitä vappuja alettiin viettämään sivistyneesti sisätiloissa, sumppa juotiin lasista ja syötiin voileipäkakkua ja hienoa salaattia.

Ensimmäiset vuodet sitä piti kiinni suomalaisista juhlista. Vappua juhlittiin ja juhannusta. Ensin unohtui juhannus ja sitten vappu. Vapusta on tullut päivä muiden joukossa, ihan tavallinen tiistai. Illalla syödään eililisen jämiä, ehkä skoolataan. Jos skoolataan, skoolataan enemmänkin siksi et skoolaaminen on kivaa ja skumppa hyvää, vappu on sivuseikka. Vappuhattu on saanut pölyyntyä kaikessa rauhassa jo useamman vuoden – tiedättehän, se teurastajain yhdistyksen hattu, se entinen valkoinen.



Aamun aloitin hammaslääkärissä. Kello seitsemän. Se oli leppoisaa, L huolehti M:n kouluun ja mä sain vaan lähteä – ennen kuin kukaan muu tarvitsi mitään, Koiran käytin pissalla ennen kuin menin. Hammaslääkäriin ajaa viis minsaa, tai kolme. Siellä mä makoilin ja suuhygienisti pesi mun hampaita mun puolesta, tunnin. Vähän kuin kävis hierojalla, tai kampaajalla. On säälittävää et hammaslääkäristä on tullut added bonus. Hammaspesun jälkeen kävin hammaslääkärin kanssa sen kaksi kertaa vuodessa käytävän keskustelun:

-Sait viimeksi lähetteen sinne juurihoitoon
-Joo
-Et mennyt
-En
-Kyllä tää hammas nyt pitäis juurihoitaa uudelleen ja siihen laittaa kruunu. Muuten se tulee vielä jossakin vaiheessa yllättävänä kuluna vastaan.
-Joo. Se hammas ei vaivaa mua.
-Kyllä se silti pitäis hoitaa
-Hmmm...

Saan uuden lähetteen ja kotiin tullessani lykkään sen johonkin sivupöydälle ja siitä se matkustaa taas vähitellen mappiööhön. En edelleenkään ajatellut mennä vaan päiväni iloksi juurihoitoon ja maksaa montaa sataa kruunusta – ihan vaan kaiken varalta.

Ajan kotiin, juon kupillisen haaleeta kahvia – pahaa – kun fluorikäsittelyn jälkeen ei saa juoda mitään kuumaa neljään tuntiin. Epäonnistunut kahvielämys, kahvin kuuluu olla kuumaa, niin kuumaa että se melkein polttaa suun.

Ajetaan Klinikalle K:n terapiaan. Matkalla tapan pulun – vahingossa. Tai ehkä se pulu tappoi itse itsensä lentämällä moottoritienopeuksissa mun keulaan. Kuuluu pehmeä ”tums” ja auton konepeltiin jää valkoinen viiva, mietin miksi siitä ei tullut verta, miksi se jälki on kuin valkoista pölyä. Ahdistun tappamisesta. Silloin kun ajoin oravan ylitse itkin. Tää oli mun toinen ”road kill” autoa olen ajanut käytännössä päivittäin 23-vuotta.

puluparka


Puhun K:n terapeutin kanssa K:n impulsiivisuudesta. Siitä kuinka mä pelkään että se vielä vahingossa satuttaa jotakuta ja pahasti. Se antaa vinkkejä kotiin. Klinikalta lähtiessä käsken sen hyppiä autoon. Se hyppii koko matkan, 50 metriä.

Me käydään kaupassa. Pojat on prinssejä, mä olen lohikäärme. Prinsessa M on koulussa. Muista asiakkaista naurattaa meidän taistelu... minä karjun kuin lohikäärme ja pojat heiluttaa miekkaa ja käskee mua kuolemaan. Ne huutaa suojelevansa prinsessaa ja mä esitän kuolonkorinoita. Pojat haluaa lounaaksi Challahia ja tuorejuustoa ja herkkukurkkua. Challah on vähän kuin pullaa, etenkin kun ne valkkaa kaupasta sen rusinaversion. Illaksi ostan lapsille pizzaa, se on tarjouksessa – kaksi yhden hinnalla. Helppoo ja nopeeta baletin jälkeen.

mä itse syön tän pullana, en herkkukurkkujen ja tuorejuuston kanssa


Lounaalla K leikkii ruokapöydässä. Pyörii eikä malta istua, pyörittää lautasta ja lopulta pudottaa sen lattialle. Lautanen menee rikki. Yks vihree teema vähemmän, sattuuhan noita.



Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

lauran viinikiireet

Kirjoitan tällä kertaa aiheesta josta en itse juuri tule puhuneeksi, en puhu siitä koska kaikkien näiden vuosien jälkeenkin muisto on yhä arka, se on arka kuin huonosti parantunut haava ja sen haavan suola on häpeä. Se on se häpeä, jota kannoin mukanani lapsuuteni, nuoruuteni ja nuoren aikuisuuteni. Häpeä jonka kanssa elin ennen kuin opin erottamaan itseni yksilönä perheestäni, sairauden ihmisestä ja kuoliaaksi vaietun hiljaisuuden kulissien takana totuudesta. Minun lapsuuteni oli totta vaikkei kukaan tiennyt mitä suljettujen ovien takana tapahtui. Miksi tänään? Miksi kaikkien näiden vuosien jälkeen? Miksi ei anna menneiden vaan olla menneitä? Siksi että tänä aamuna höräisin aamukahvini väärään kurkkuun ja sen sumpin mukana ilmeisesti pussillisen herneitä nenään lukiessani Helsingin Sanomien kolumnia jossa Laura Friman kertoo meille että hänellä on alkoholiongelma – Laura on siis alkoholisti.  Aina meille tulee tää viinikiire, sanoo lapseni – Minulla on alkoholiongelma, ja aion tehdä a

satunnaisia asioita

Etsiessäni tilastotietoja ihan toiseen asiaan, tuli mieleen että voisin kirjoittaa satunnaisia, enemmän tai vähemmän kiinnostavia asioita täältä Yhdysvaltain länsirannikon pohjolasta, Washingtonin osavaltiosta joka, ehkä Pearl Jamia, Nirvanaa ja Starbucksia lukuunottamatta, on kohtalaisen tuntematon maailmalla.  Aloitetaan maantiedosta ja historiasta. Washingtonin osavaltio sijaitsee Yhdysvaltain länsirannikolla ja ei ole sama asia kuin Washington, DC. Washingtonin osavaltio liittyi unioniin marraskuun 11, 1889 ja on Yhdysvaltain #42 osavaltio. Washington on myös ainoa osavaltio, joka on nimetty presidentin mukaan. Washingtonissa on viisi aktiivista tulivuorta. Niistä korkein on Mount Rainier (kuvassa) jonka huippu kurottaa 4392 metrin korkeuteen. Viimeisin tulivuorenpurkaus tapahtui 2004–2008 Mount Saint Helensin purkautuessa. Noiden vuosien aikana tulivuoresta purkautui arviolta 100 miljoonaa kuutiota laavaa. Vuorta pidetään Yhdysvaltain toiseksi vaarallisimpana tulivuorena.  Kaskadi

2.000

On ehkä osuvaa, tai sitten ei, että kahdestuhannes kirjoitus keskittyy suomen kieleen ja vähän suomalaisuuteenkin. Siihen kauniiseen ja rakkaaseen, kieleen jota minun omat lapseni eivät puhu. Kieleen, joka minun lasteni mielestä on lähinnä aika sekava, sillä miten kukaan voi tietää onko kuusi tulessa vai kakussa kuusi siivua. Näiden vuosien aikana olen todennut että on aiheita jotka kiinnostavat lukijaa vuosi toisensa jälkeen. Sellaisia ovat koulujärjestelmä, ihan tavallinen arki ja sitten juuri tämä, kysymys lasten kielitaidosta ja meidän kotikielestä.  Ylläoleva keskustelu käytiin meidän ystävien teinin kanssa. Nämä lapset ovat syntyneet Suomessa, molemmat vanhemmat ovat suomalaisia ja lapset ovat käyneet suomikoulua vuosia. Silti englanti on heilläkin se vahvempi kieli.  Tämä ja monia samankaltaisia keskusteluita käydään niissä perheissä, joissa lapset kasvavat kaksi, tai useampikielisessä kodissa, maassa, jossa valtakieli ei ole suomi. Mitä vanhemmaksi lapset kasvavat sitä enemmän