Siirry pääsisältöön

meillä on kaikki niin hyvin

Sunnuntaiaamu, joulukuun 22. melkein joulu. Kello ei ole kahdeksaakaan ja me ollaan ehditty jo itkeä ja nauraa, taitella paperilentokoneita ja keittää kahvia. Nyt paperilentokoneet leijailee alas portaita, M:n kone taitaa olla paras lentäjä, vaikka tulevat kaikki samasta tehtaasta. L nukkuu pois flunssaansa yläkerrassa.




Kinkku lepää uudessa kylpyvedessään vielä huomiseen. Pulla ja leivät on vielä leipomatta, lohi graavaamatta, jääkaapissa on paistamaton piparitaikina... kyllähän tässä ehtii. Maljakossa jouluruusut,




Homeopatia ja säteily jatkavat omaa elämäänsä keskusteluissa, luen kommentit sen enempää osallistumatta, olen omat sanani aiheesta jo sanonut.



Laitan naamikseen kuvan Koirasta ja hetkeä myöhemmin puhelin soi... me puhutaan pitkään, ei säästytä kyyneliltä kumpikaan kun puhutaan yhteisestä ystävästä, siinä puhuessa mun mieleen tulee elävästi joululaulu ”Christmas Shoes”. Matkalla kirkkoon kuuntelen sen kahdesti..se on ehkä maailman masentavin joululaulu, mutta saa uuden ulottuvuuden mun tietäessä että se on todellisuutta, ihan lähellä... siellä vietetään yhdessä viimeistä joulua, viimeisiä yhteisiä päiviä... Sen äidin toive on saada elää tammikuun alkuun, viettää vielä yksi syntymäpäivä lapsensensa kanssa – neljäs. Voin vain kuvitella – ei, en en osaa edes kuvitella – mitä liikkuu kolmen lapsen äidin mielessä, kun aikaa hyvästellä on niin kovin vähän, ihan liian vähän, kymmeniä vuosia liian vähän. Miten valmistaa lapset tulevaan, mitä sanoa, miten luopua, miten kipeää sen täytyy olla.

Puhuin Nellyn kanssa viimeksi kesällä syövästä, syksyllä ei puhuttu. Kaiken piti olla hyvin, enää yksi viimeinen leikkaus, avanteen poisto ja kaikki taas hyvin. Sitten tuli eka jälkitarkastus ja huonoja uutisia, piti alkaa miettiä tulevaa, aikaa piti kuitenkin vielä olla... ainakin vuosi, kaksi tai kolme. Hyvällä tuurilla viisi. Tuli leikkaus, tuli se hetki kun potilas suljetaan leikkauspöydällä sen takia ettei kenenkään taito enää riitä... nyt aikaa on ehkä viikko, toivottavasti kaksi.




Tuntuu pahalta että toisen täytyy lähteä. Äitinä se koskettaa mua jostakin pelottavan syvältä. Miten riipaisevan onnellinen olenkaan siitä että saan itse jäädä.


mun O ja se missä vielä perjantaina tehtiin lumienkeleitä

Kommentit

  1. Surullinen, haikean kaunis kirjoitus. Kiitos, kun jaoit nämä ajatuksesi kanssamme. Voimia sinulle surussasi ystäväsi ja hänen perheensä tilanteesta!

    Kuitenkin onnellista ja vahvistavaa joulun aikaa teille! On tosiaan onni saada jatkaa elämäänsä perheensä kanssa. Onneksi on myös Raamatun toivo, jonka mukaan on mahdollisuus kohdata kuolemankin jälkeen omaisensa vielä uudestaan ja sitten täysin terveinä ja huolia vailla. Siitähän joulussa on kysymys, kiitokset joulun Herralle, joka voitti kuoleman.

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

lauran viinikiireet

Kirjoitan tällä kertaa aiheesta josta en itse juuri tule puhuneeksi, en puhu siitä koska kaikkien näiden vuosien jälkeenkin muisto on yhä arka, se on arka kuin huonosti parantunut haava ja sen haavan suola on häpeä. Se on se häpeä, jota kannoin mukanani lapsuuteni, nuoruuteni ja nuoren aikuisuuteni. Häpeä jonka kanssa elin ennen kuin opin erottamaan itseni yksilönä perheestäni, sairauden ihmisestä ja kuoliaaksi vaietun hiljaisuuden kulissien takana totuudesta. Minun lapsuuteni oli totta vaikkei kukaan tiennyt mitä suljettujen ovien takana tapahtui. Miksi tänään? Miksi kaikkien näiden vuosien jälkeen? Miksi ei anna menneiden vaan olla menneitä? Siksi että tänä aamuna höräisin aamukahvini väärään kurkkuun ja sen sumpin mukana ilmeisesti pussillisen herneitä nenään lukiessani Helsingin Sanomien kolumnia jossa Laura Friman kertoo meille että hänellä on alkoholiongelma – Laura on siis alkoholisti.  Aina meille tulee tää viinikiire, sanoo lapseni – Minulla on alkoholiongelma, ja aion tehdä a

satunnaisia asioita

Etsiessäni tilastotietoja ihan toiseen asiaan, tuli mieleen että voisin kirjoittaa satunnaisia, enemmän tai vähemmän kiinnostavia asioita täältä Yhdysvaltain länsirannikon pohjolasta, Washingtonin osavaltiosta joka, ehkä Pearl Jamia, Nirvanaa ja Starbucksia lukuunottamatta, on kohtalaisen tuntematon maailmalla.  Aloitetaan maantiedosta ja historiasta. Washingtonin osavaltio sijaitsee Yhdysvaltain länsirannikolla ja ei ole sama asia kuin Washington, DC. Washingtonin osavaltio liittyi unioniin marraskuun 11, 1889 ja on Yhdysvaltain #42 osavaltio. Washington on myös ainoa osavaltio, joka on nimetty presidentin mukaan. Washingtonissa on viisi aktiivista tulivuorta. Niistä korkein on Mount Rainier (kuvassa) jonka huippu kurottaa 4392 metrin korkeuteen. Viimeisin tulivuorenpurkaus tapahtui 2004–2008 Mount Saint Helensin purkautuessa. Noiden vuosien aikana tulivuoresta purkautui arviolta 100 miljoonaa kuutiota laavaa. Vuorta pidetään Yhdysvaltain toiseksi vaarallisimpana tulivuorena.  Kaskadi

2.000

On ehkä osuvaa, tai sitten ei, että kahdestuhannes kirjoitus keskittyy suomen kieleen ja vähän suomalaisuuteenkin. Siihen kauniiseen ja rakkaaseen, kieleen jota minun omat lapseni eivät puhu. Kieleen, joka minun lasteni mielestä on lähinnä aika sekava, sillä miten kukaan voi tietää onko kuusi tulessa vai kakussa kuusi siivua. Näiden vuosien aikana olen todennut että on aiheita jotka kiinnostavat lukijaa vuosi toisensa jälkeen. Sellaisia ovat koulujärjestelmä, ihan tavallinen arki ja sitten juuri tämä, kysymys lasten kielitaidosta ja meidän kotikielestä.  Ylläoleva keskustelu käytiin meidän ystävien teinin kanssa. Nämä lapset ovat syntyneet Suomessa, molemmat vanhemmat ovat suomalaisia ja lapset ovat käyneet suomikoulua vuosia. Silti englanti on heilläkin se vahvempi kieli.  Tämä ja monia samankaltaisia keskusteluita käydään niissä perheissä, joissa lapset kasvavat kaksi, tai useampikielisessä kodissa, maassa, jossa valtakieli ei ole suomi. Mitä vanhemmaksi lapset kasvavat sitä enemmän