haastavia huomioita

Naapuri oli aamulla töihin lähtiessään nappasut valokuvan meidän karhusta. Kaupungistuneet pelkää ja vähemmän kaupungistuneet ja luontointoilijat on innoissaan. Kolibrit käy juomassa meidän ikkunoiden hyttysverkoista ja kanit leikkii tossa ikkunan alla. Sellaista täällä villissä pohjolassa tänään.

Taannoin multa pyydettiin vinkkejä siihen miten meidän kaltaista perhettä vois tukea. Mä oon miettinyt tätä pitkään. Mitkä asiat mä koen mun arkea helpottaviksi? Mikä on hankalaa, stressaavaa tai rankkaa? Entä ne kaksoset, onko sillä edelleen jonkinmoinen rankkuusfaktori?

Oma elämähän on sitä omanlaista elämää ja mä voin vain kuvitella minkälaista elämä on jossakin muussa perheessä. Meille tää meidän elämä on ihan tavallista, eikä sitä oikeastaan osaa ajatella minkään muunlaisena. Sitä on oppinut – toivottavasti – välttämään ne pahimmat kivikot ja osaa jo kauniisti kieltäytyä aamuysin synttäreistä jossakin pomppulinnassa tai riemuviikonlopusta talossa jossa ei ole mahdollisuutta tarjota M:lle omaa rauhaa. On oppinut olemaan ampumatta itseään jalkaan, tai ehkä se on laiskuutta tai itsekkyyttä... miksi tehdä omasta elämästään vaikeeta, siis tieten tahtoen?

Meillä on hyviä ystäviä, sellaisia jotka ilman virallisia nimityksiä on tavallaan ottaneet tukiperheen roolin ja ottavat meidän kolme lasta luokseen yökylään. Siitä on muodostunut paikka jonne lapset haluaa mennä ja josta mä oven sulkiessani tiedän et ne pärjää näiten kanssa ja kaikilla on kivaa, ja etten takaisin tullessani löydä meidän lapsia lapun kanssa lyhtypylvääseen sidottuna. Harvalla on rahkeita moiseen apuun, olen kiitollinen siitä että meillä on tällainen mahdollisuus, ihan ilman virallisia kanavia. Ymmärrän oikein hyvin että harva on valmis ottamaan kaikkia kolmea kerralla, mutta se että yksikin on hetken jossakin muualla on iso apu. Ei välttämättä yötä, mutta muutaman tunninkin.

On ihanaa päästä kyläilemään paikkaan, jossa kukaan ei kohottele kulmiaan meidän laumalle, tai jossa mun ei maanisesti tarvitse vahtia et mitä ne tekee ja mihin menee ja koskee ja rikkooko ne nyt jotakin ja... Tää ei tarkoita sitä että kenenkään pitäis päästää ovestaan sisään huligaanilaumaa ja naama peruslukemilla seurata kuinka ne pistää paikan remonttiin.

Ihan tavallisessa arjessa on kenenkään vaikeeta auttaa. On parempia päiviä ja sit huonompia ja niistä kaikista mennään läpi joskus paremmin ja toisinaan rämpien tuskaisasti, odottaen iltaa ja seuraavaa aamua. Kalenteri on täysi ja ajamista paljon. Suomessa nää asiat käsittääkseni hoituu eritavalla. Tutkimusjaksot on viikko tai kaksi vuodessa, täällä ne on ripoteltu sinne ja tänne. Terapioita on vähemmän tai ne hoidetaan päivähoidon tai koulun kautta. Meidän lapsethan – tai siis M - saa joo osan terapiastaan koulupäivien aikana, mutta paljon tehdään koulun ulkopuolella, yksityisesti. Se on ollut meidän valinta, perustuen neuvoon siitä että tässä vaiheessa enempi on parempi. Viikot menee siis terapioita junaillessa ja ajellessa terapiaan-leikkideitille-terapiaan... usein mä soitan ystäville vartin varoitusajalla ja kysyn niitä kahville-lounaalle-muuten vaan.

Vähättely satuttaa. Vähäteltiin sitten meidän lasten tarvetta terapialle tai diagnoosille tai muuten vaan. Ei tarvitse jalustalle nostaa, ei kauhistella meidän jaksamista tai lasten tarvetta tukeen. Mutta älä vähättele. Kasvais ne varmaan joo ilmankin, mutta vaikeempaa se olis – meille kaikille. Ei tartte sanoo mitään, riittää kun on olemassa ja jaksaa joskus kuunnella mun vuodatuksia. Useimmiten parasta on saada puhua jostakin ihan muusta.

Neuvoja ja ehdotuksia otetaan vastaan ihmisiltä, joilla on omakohtaista kokemusta meidän lasten kaltaisista lapsista tai tutkinto aiheesta. Jokainen vanhempi tuntee omat lapsensa parhaiten ihan itse ja on melko varmaa että siinä vaiheessa kun lasta nukutetaan lääkityksellä tai ruokitaan protskupirtelöillä, kaikki tavanomaiset kikat ja konstit on jo kokeiltu. Mulla on myös joku henkilökohtainen missio siitä et yritän aina sanoa omille ystävilleni ettei kauheesti kannata tuomita vanhempien erikoisilta vaikuttavia ratkaisuja ennen kuin tietää mistä oikeesti on kysymys. Se vanhempiaan kirkuen ranskalaisilla heitteleä lapsi kun ei välttämättä ole vaan huonosti kasvatettu ja vanhemmat löperöitä pönttöjä. Oon tän ennenkin kirjoittanut, mutta aika usein meidän perheen systeemit näyttää ulkopuolisen silmissä varmasti vähintäänkin kyseenalaisilta ja me vanhemmat kädettömiltä – kaikki vammat kun ei näy päällepäin. Mä aivan erityisesti rakastan tuolla ruokakaupan kiireessä sitä tätiä, joka päättää neuvoa mua lastenkasvatuksessa. 

seesteinen hetki

vielä on väljää kesäkuussa