Kaksi ystävää on
saaneet kokea tällä viikolla syntymän ihmeen, kolmas ystävä saa oman ihmeensä
viikon päästä ja neljäs vähän myöhemmin. Sitä on liikkeellä... uusia vauvoja.
Yhdestä haaveiltiin kai tavallaan jo ennen edellisten syntymää. Toista
odotettiin kauan. Liian kauan, liian monen kipeän muiston siivittämänä, niin
kipeän ettei tämän onnen jaksanut uskoa olevan koskaan oikeasti täällä.
Kolmatta näistä ihmeistä harkittiin ja puntaroitiin kauan ja se neljäs on jatkumo,
odotettu ja rakas jatkumo.
Olen iloinen
jokaisesta näistä lapsesta. Ne on rakkaita, ne on odotettuja, ne on haaveitten
täyttymyksiä ja suuren surun karkoittajia. Tärkeitä, ihania ja täydellisiä.
Tyttöjä ja poikia. Kaksi tyttöä ja kaksi poikaa. Iloitsen siis sen synnyttäneen
äidin rinnalla. Olen onnellinen onnellisesta ja hyvin sujuvasta odotuksesta,
ihan tosissani onnellinen.
Aamulla mietin
asiaa... mietin miltä musta tuntuis jos joku näistä uusista ihmisistä oliskin
tullut meille. Mitä ajattelisin, miltä se tuntuis? Viimeaikoina olen
toistuvasti nähnyt unessa olevani raskaana tai juuri synnyttäneeni. Niissä
unissa olen lähinnä hämmentynyt – eihän tässä näin pitänyt käydä, eihän mulla
ole kohtuakaan. Olen kuitenkin valmis ottamaan lapsen vastaan, onhan lapsi se
lahjoista suurin.
Tosielämässä
ajatus tuntuu ahdistavalta. Olen vilpittömän onnellinen siitä, ettei se ole
kertakaikkiaan mahdollista. Ajatus siitä että juuri kun näen tunnelin päässä
valoa, ja näen sen valon riittävän selkeästi tietääkseni että se oikeasti on
tunnelin suu eikä juna, joku työntäiskin mut takaisin tunnelliin on suorastaan
karmaiseva. Mä en halua enää takaisin siihen aikaan, mä en tosissani haluais astua
takaisin siihen maailmaan... itkua, unettomia öitä, jatkuvaa syöttämistä,
maitoa, soseita, vaippoja, kakkaa kainaloihin asti. Mä en halua lisää lapsia.
Mä en halua enää. Onneksi ei tarvitse. Elämästä on viimeinkin tullut edes vähän
helpompaa. Ne jaksaa kävellä, ne osaa syödä itse, ne puhuu ja ymmärtää, niistä
tulee päivä päivältä omatoimisempia. Ajattelisin ehkä toisin jos oltais päästy
helpommalla. Jos ei olis erityistarpeita. Jos ei oltais saatu useampaa
kerralla.
Mä en pidä
vauvoista. Jos ihan rehellinen olen, niin tunnustan etten ylipäätään pidä
lapsista, paitsi omistani. Muitten lapset on nenäkkäitä ja tahmeita – siis tahmeita
jostakin mitä ne on syöneet. Useimmat puhuu liikaa tai sit mulla ei oo
aavistustakaan mitä niille pitäis sanoa. Mitäköhän ajattelin siiloin kun
hakeuduin opiskelemaan lastentarhanopettajaksi? En kai oikeestaan mitään. Ei
ihme etten koskaan oo tehnyt sitä työtä. Omista lapsista tulee päivä päivältä
hauskempia, meidän perhelääkäriä lainatakseni ”viihdyttäviä”. Niitten jutut on
huikeita, ja tuskin ne ainakaan huonommiksi menee...
Onnea siis
jokaisesta uudesta elämästä ja tulevasta uudesta elämästä. Onneksi meidän ei
enää tarvitse mennä läpi siitä myllystä.
Ihanat kamalat ihanankamalat ajatukset;)
VastaaPoistaMäkin oon suloisten vauvakuvien lomassa miettinyt sitä, että meidän lapsiluku on täynnä. Mulla on kolme lasta (ihan niin kuin halusinkin) ja ne nuorimmatkin on jo kolme.
Viimeksi tänään lapsetkin juttelivat, että "missä meidän vauva" on ja esikoinen mietti, et "olis se kyllä aika rankkaa (hänellä), kun joutuisi laittamaan neljä murokulhoa aamulla:D
Ja sit aina sunnuntaisin luen Hesarin perheuutisista vauvailmoituksia ja ihailen kauniita nimiä ja ihmettelen omasta mielestäni vähemmän ihania.
Onhan tää nyt helppoa, tänäänkin Hoplopissa mä välillä jo ISTUIN ja kolmikko painoi ympäriinsä.
Mutta. Joku sisällä kuitenkin kuiskii, et muistanko miltä vauva tuoksuu, kuinka sileä pikkuinen poski on ja ja ja. Ja mä mietin, et olisko se neljäs tyttö, vai poika. Ja olisko se minkälainen tuhisija, meniskö se siinä porukan jatkeena. (ei todellakaan...)
Viimeksi perjantaina, kun tuli tieto, että pienten puoli lopetetaan päiväkodista tulin siihen tulokseen, että meidän lapsiluku on nyt tässä. Ja sit taas tuli mieleen, miehen pitäisi lähteä ulkomaille ja siellähän olis kätevää olla vauvan kanssa, kun muut olis jo koulussa.
No meni niin tai näin. Mä en ole vielä ihan satavarma. Ja aina kun nään ihania vauvakuvia (joissa vauvat ei huuda, pulauta, kakkaa tms.) on vaan suloisia ja kauniita ja ihania... mä mietin, et mitä jos...
Siitä sitten vaan sitä iltatähteä... tavallaan on aika vapauttavaa kun ei enää ole minkäänlaista vauvankaipuuta vaan ainoastaan se helpotus siitä ettei itsellä enää ole.
Poista