Siirry pääsisältöön

tervetuloa maailmaan - onnea uusi elämä


Kaksi ystävää on saaneet kokea tällä viikolla syntymän ihmeen, kolmas ystävä saa oman ihmeensä viikon päästä ja neljäs vähän myöhemmin. Sitä on liikkeellä... uusia vauvoja. Yhdestä haaveiltiin kai tavallaan jo ennen edellisten syntymää. Toista odotettiin kauan. Liian kauan, liian monen kipeän muiston siivittämänä, niin kipeän ettei tämän onnen jaksanut uskoa olevan koskaan oikeasti täällä. Kolmatta näistä ihmeistä harkittiin ja puntaroitiin kauan ja se neljäs on jatkumo, odotettu ja rakas jatkumo.

Olen iloinen jokaisesta näistä lapsesta. Ne on rakkaita, ne on odotettuja, ne on haaveitten täyttymyksiä ja suuren surun karkoittajia. Tärkeitä, ihania ja täydellisiä. Tyttöjä ja poikia. Kaksi tyttöä ja kaksi poikaa. Iloitsen siis sen synnyttäneen äidin rinnalla. Olen onnellinen onnellisesta ja hyvin sujuvasta odotuksesta, ihan tosissani onnellinen.

Aamulla mietin asiaa... mietin miltä musta tuntuis jos joku näistä uusista ihmisistä oliskin tullut meille. Mitä ajattelisin, miltä se tuntuis? Viimeaikoina olen toistuvasti nähnyt unessa olevani raskaana tai juuri synnyttäneeni. Niissä unissa olen lähinnä hämmentynyt – eihän tässä näin pitänyt käydä, eihän mulla ole kohtuakaan. Olen kuitenkin valmis ottamaan lapsen vastaan, onhan lapsi se lahjoista suurin.

Tosielämässä ajatus tuntuu ahdistavalta. Olen vilpittömän onnellinen siitä, ettei se ole kertakaikkiaan mahdollista. Ajatus siitä että juuri kun näen tunnelin päässä valoa, ja näen sen valon riittävän selkeästi tietääkseni että se oikeasti on tunnelin suu eikä juna, joku työntäiskin mut takaisin tunnelliin on suorastaan karmaiseva. Mä en halua enää takaisin siihen aikaan, mä en tosissani haluais astua takaisin siihen maailmaan... itkua, unettomia öitä, jatkuvaa syöttämistä, maitoa, soseita, vaippoja, kakkaa kainaloihin asti. Mä en halua lisää lapsia. Mä en halua enää. Onneksi ei tarvitse. Elämästä on viimeinkin tullut edes vähän helpompaa. Ne jaksaa kävellä, ne osaa syödä itse, ne puhuu ja ymmärtää, niistä tulee päivä päivältä omatoimisempia. Ajattelisin ehkä toisin jos oltais päästy helpommalla. Jos ei olis erityistarpeita. Jos ei oltais saatu useampaa kerralla.

Mä en pidä vauvoista. Jos ihan rehellinen olen, niin tunnustan etten ylipäätään pidä lapsista, paitsi omistani. Muitten lapset on nenäkkäitä ja tahmeita – siis tahmeita jostakin mitä ne on syöneet. Useimmat puhuu liikaa tai sit mulla ei oo aavistustakaan mitä niille pitäis sanoa. Mitäköhän ajattelin siiloin kun hakeuduin opiskelemaan lastentarhanopettajaksi? En kai oikeestaan mitään. Ei ihme etten koskaan oo tehnyt sitä työtä. Omista lapsista tulee päivä päivältä hauskempia, meidän perhelääkäriä lainatakseni ”viihdyttäviä”. Niitten jutut on huikeita, ja tuskin ne ainakaan huonommiksi menee...

Onnea siis jokaisesta uudesta elämästä ja tulevasta uudesta elämästä. Onneksi meidän ei enää tarvitse mennä läpi siitä myllystä.



Tunnisteet:

Kommentit

  1. sanna5. toukokuuta 2013 klo 11.02

    Ihanat kamalat ihanankamalat ajatukset;)

    Mäkin oon suloisten vauvakuvien lomassa miettinyt sitä, että meidän lapsiluku on täynnä. Mulla on kolme lasta (ihan niin kuin halusinkin) ja ne nuorimmatkin on jo kolme.

    Viimeksi tänään lapsetkin juttelivat, että "missä meidän vauva" on ja esikoinen mietti, et "olis se kyllä aika rankkaa (hänellä), kun joutuisi laittamaan neljä murokulhoa aamulla:D

    Ja sit aina sunnuntaisin luen Hesarin perheuutisista vauvailmoituksia ja ihailen kauniita nimiä ja ihmettelen omasta mielestäni vähemmän ihania.

    Onhan tää nyt helppoa, tänäänkin Hoplopissa mä välillä jo ISTUIN ja kolmikko painoi ympäriinsä.

    Mutta. Joku sisällä kuitenkin kuiskii, et muistanko miltä vauva tuoksuu, kuinka sileä pikkuinen poski on ja ja ja. Ja mä mietin, et olisko se neljäs tyttö, vai poika. Ja olisko se minkälainen tuhisija, meniskö se siinä porukan jatkeena. (ei todellakaan...)

    Viimeksi perjantaina, kun tuli tieto, että pienten puoli lopetetaan päiväkodista tulin siihen tulokseen, että meidän lapsiluku on nyt tässä. Ja sit taas tuli mieleen, miehen pitäisi lähteä ulkomaille ja siellähän olis kätevää olla vauvan kanssa, kun muut olis jo koulussa.

    No meni niin tai näin. Mä en ole vielä ihan satavarma. Ja aina kun nään ihania vauvakuvia (joissa vauvat ei huuda, pulauta, kakkaa tms.) on vaan suloisia ja kauniita ja ihania... mä mietin, et mitä jos...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Muusa Liinpaa6. toukokuuta 2013 klo 8.30

      Siitä sitten vaan sitä iltatähteä... tavallaan on aika vapauttavaa kun ei enää ole minkäänlaista vauvankaipuuta vaan ainoastaan se helpotus siitä ettei itsellä enää ole.

      Poista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

satunnaisia asioita

Etsiessäni tilastotietoja ihan toiseen asiaan, tuli mieleen että voisin kirjoittaa satunnaisia, enemmän tai vähemmän kiinnostavia asioita täältä Yhdysvaltain länsirannikon pohjolasta, Washingtonin osavaltiosta joka, ehkä Pearl Jamia, Nirvanaa ja Starbucksia lukuunottamatta, on kohtalaisen tuntematon maailmalla.  Aloitetaan maantiedosta ja historiasta. Washingtonin osavaltio sijaitsee Yhdysvaltain länsirannikolla ja ei ole sama asia kuin Washington, DC. Washingtonin osavaltio liittyi unioniin marraskuun 11, 1889 ja on Yhdysvaltain #42 osavaltio. Washington on myös ainoa osavaltio, joka on nimetty presidentin mukaan. Washingtonissa on viisi aktiivista tulivuorta. Niistä korkein on Mount Rainier (kuvassa) jonka huippu kurottaa 4392 metrin korkeuteen. Viimeisin tulivuorenpurkaus tapahtui 2004–2008 Mount Saint Helensin purkautuessa. Noiden vuosien aikana tulivuoresta purkautui arviolta 100 miljoonaa kuutiota laavaa. Vuorta pidetään Yhdysvaltain toiseksi vaarallisimpana tulivuorena....
Lähetä kommentti
Lue lisää

lauran viinikiireet

Kirjoitan tällä kertaa aiheesta josta en itse juuri tule puhuneeksi, en puhu siitä koska kaikkien näiden vuosien jälkeenkin muisto on yhä arka, se on arka kuin huonosti parantunut haava ja sen haavan suola on häpeä. Se on se häpeä, jota kannoin mukanani lapsuuteni, nuoruuteni ja nuoren aikuisuuteni. Häpeä jonka kanssa elin ennen kuin opin erottamaan itseni yksilönä perheestäni, sairauden ihmisestä ja kuoliaaksi vaietun hiljaisuuden kulissien takana totuudesta. Minun lapsuuteni oli totta vaikkei kukaan tiennyt mitä suljettujen ovien takana tapahtui. Miksi tänään? Miksi kaikkien näiden vuosien jälkeen? Miksi ei anna menneiden vaan olla menneitä? Siksi että tänä aamuna höräisin aamukahvini väärään kurkkuun ja sen sumpin mukana ilmeisesti pussillisen herneitä nenään lukiessani Helsingin Sanomien kolumnia jossa Laura Friman kertoo meille että hänellä on alkoholiongelma – Laura on siis alkoholisti.  Aina meille tulee tää viinikiire, sanoo lapseni – Minulla on alkoholiongelma, ja aion teh...
6 kommenttia
Lue lisää

valokuvissa kaikki on aina hyvin

Jokin aika sitten sain blogiini kommentin, joka jäi kummittelemaan mun mieleen. Kommentti oli ystävällinen ja lyhyt. Se ei haastanut mihinkään, oikeastaan se oli pelkkä toteamus, jossa kirjoittaja sanoi: ”Mä haluaisin elää sun elämää!” Nopeasti voisi vastata, että niin minäkin, mutta jäin silti miettimään sitä mielikuvaa, joka tulee vastaan niin sosiaalisessa mediassa kuin täällä blogissakin. Vuosi 2023 oli monella tapaa haastava, ei raflaavan katastrofaalinen, mutta ehkä enneminkin sellainen hiljaisen haastava. Kukaan ei kuollut – paitsi kissa – ei edes melkein. Kukaan ei sairastunut vakavasti – paitsi koira, mutta sekin on hallinnassa. Kaikki on ihan hyvin, vaikka oli hetkiä, kun teki mieli heittää hanskat tiskiin. Toisaalta vuosi oli myös ihana, ja kun katsoin taaksepäin, keräillen kuvia tähänkin kirjoitukseen ajattelin, että mulla on tosiaan aika ihana elämä. Olemme monessa etuoikeutettuja ja moni antaisi varmasti paljon saadakseen elää sellaista elämää kuin ne valokuvien tarinat k...
Lähetä kommentti
Lue lisää