Siirry pääsisältöön

omenasta ikkunaan


Aamu meni tehokkaasti Suomikoulun kevätjuhlahulinassa ja ekaa kertaa kaduin kaikkien kolmen mukaan ottamista joskus ennen aamukymmentä, tosin tilanne vähän helpotti juhlaväen saapuessa kun saatoin ulkoistaa lastenhoidon niille muille koulunpihalla seisoskeleville aikuisille.

Juhlan alkaessa meidän M:sta kuoriutui varsinainen esiintyjä. Se esiintyi ekaks mun ryhmän kanssa 0-2 –vuotiaat ja sen jälkeen vielä uudestaan toisen lapsikadosta kärsineen ryhmän mukana. Reippaasti sen ensin soitteli sadelaulua rytmikapuloilla ja sen jälkeen laittoi päähänsä kimalaismyssyn soittaen marakassia tuntemattomassa jengissä. Se siis tykkää esiintyä, mutta kunnon diivan tavoin se poistui aina esityksen jälkeen suoraan pihalle kokoamaan itsensä. Paljon se on siis oppinut, noin niin kuin ”käyttämään” itseään ja sen sijaan että istuis jakkaralla heijaamassa itseään se vaan hakeutuu omaan rauhaansa puhaamaan omiaan kunnes on taas valmis liittymään seuraan.

K kävi koulun pihalla pissalla ja oli sangen loukkaantunut kun se väärinymmärrettynä nuorena sankarina kannettiin vessaan, se kun oli jo pissannut sinne nurmikolle ja asianmukaisesti ensin riisunut housunsa ja vaippansa.

Valitettavasti mulla ei näistä häppeningeistä oo yhtään kuvaa, koska L otti ja myi eilen illalla mun omenapuhelimen kun olin aikani kitissyt sitä ettei sen sähköpostissa oo mitään järkeä ja sitä ettei siinä ole ”live tiles” (eläviä ikoneita?) ja että mun käytössä joudun myös lataamaan sen ainakin kerran päivän aikana. Eikä sillä muuten voinut valokuviakaan jakaa, paitsi iCloudin kautta ja siihenkin tarvittiin sen seitsemän askelta ja jippoa ja systeemiä... Ikkunapuhelimessa kun sen saman voi tehdä vaan palaamalla siihen vastaotettuun kuvaan, kulkematta valokuvakansion kautta. Palasin siis Ikkunapuhelinihmiseksi ja suosin suomalaista, olihan se omenapuhelin kokemus.

Siinä vaiheessa kun M ja K leikki ilman valvontaa pihalla ja mä istuin O:n kanssa vuosikokouksessa ilmestyi L paikalle, ojensi mulle mun uuden puhelimen ja nappas jannut mukaansa. M jäi koulun pihalle leikkimään. Mietin muuten että onhan mua siunattukin, sillä että mä voin oikeesti päästää noi keskenään ulos. Joo, K saattaa tappaa itsensä tai pudota jostakin tai karata, mutta mun ultimate sääntöihminen M tulee kyllä hyvinkin nopeesti raportoimaan kaikesta asiaankuulumattomasta eli ainakin ne ruumiit saa sit korjattua pois nopeesti. M itse ei koskaan tekis mitään kiellettyä, tai edes mitään potentiaalisesti kiellettyä. Mä usein unohdan että tää on harvinaista ja muistan sen vasta kun viiden jonkunmuunvanhempi ilmoittaa mulle huolestuneena et mun lapset on ulkona keskenään ja katsoo mua vähintäänkin hämmentyneenä kun sanon et se on ihan ookoo.

Kotiinpäästyä mua odotti kaksi kiukkusta poikaa ja autosta nousi yks väsähtänyt M ja varttia myöhemmin mä olin saanut hermoromahduksen. Seisoin pihalla karjuttuani ensi naama punaisena laumalle ja nyyhkin. L seuras perässä ja suositteli heittämään sen Love and Logic matskun roskikseen, ainakin siltä osalta missä aikuinen on aina aikuinen, ei koskaan huuda ja käyttäydy kuin lapsi... se oli oikeesti aika eheyttävää. Mun täytyy saada välillä karjahdella ja sit pyytää anteeksi. Mä en ole mikään viilipytty, mä oon tynnyrillinen dynamiittia. Käänsin siis takin ja varmaan kelkankin, ehkä jopa housut - palaan maalaisjärkeen ja lopetan kurssin kesken... kyllä siinä hyvääkin on.

Nyt lähden naisten kanssa juhlimaan kevättä ja kesää.


Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

lauran viinikiireet

Kirjoitan tällä kertaa aiheesta josta en itse juuri tule puhuneeksi, en puhu siitä koska kaikkien näiden vuosien jälkeenkin muisto on yhä arka, se on arka kuin huonosti parantunut haava ja sen haavan suola on häpeä. Se on se häpeä, jota kannoin mukanani lapsuuteni, nuoruuteni ja nuoren aikuisuuteni. Häpeä jonka kanssa elin ennen kuin opin erottamaan itseni yksilönä perheestäni, sairauden ihmisestä ja kuoliaaksi vaietun hiljaisuuden kulissien takana totuudesta. Minun lapsuuteni oli totta vaikkei kukaan tiennyt mitä suljettujen ovien takana tapahtui. Miksi tänään? Miksi kaikkien näiden vuosien jälkeen? Miksi ei anna menneiden vaan olla menneitä? Siksi että tänä aamuna höräisin aamukahvini väärään kurkkuun ja sen sumpin mukana ilmeisesti pussillisen herneitä nenään lukiessani Helsingin Sanomien kolumnia jossa Laura Friman kertoo meille että hänellä on alkoholiongelma – Laura on siis alkoholisti.  Aina meille tulee tää viinikiire, sanoo lapseni – Minulla on alkoholiongelma, ja aion tehdä a

2.000

On ehkä osuvaa, tai sitten ei, että kahdestuhannes kirjoitus keskittyy suomen kieleen ja vähän suomalaisuuteenkin. Siihen kauniiseen ja rakkaaseen, kieleen jota minun omat lapseni eivät puhu. Kieleen, joka minun lasteni mielestä on lähinnä aika sekava, sillä miten kukaan voi tietää onko kuusi tulessa vai kakussa kuusi siivua. Näiden vuosien aikana olen todennut että on aiheita jotka kiinnostavat lukijaa vuosi toisensa jälkeen. Sellaisia ovat koulujärjestelmä, ihan tavallinen arki ja sitten juuri tämä, kysymys lasten kielitaidosta ja meidän kotikielestä.  Ylläoleva keskustelu käytiin meidän ystävien teinin kanssa. Nämä lapset ovat syntyneet Suomessa, molemmat vanhemmat ovat suomalaisia ja lapset ovat käyneet suomikoulua vuosia. Silti englanti on heilläkin se vahvempi kieli.  Tämä ja monia samankaltaisia keskusteluita käydään niissä perheissä, joissa lapset kasvavat kaksi, tai useampikielisessä kodissa, maassa, jossa valtakieli ei ole suomi. Mitä vanhemmaksi lapset kasvavat sitä enemmän

satunnaisia asioita

Etsiessäni tilastotietoja ihan toiseen asiaan, tuli mieleen että voisin kirjoittaa satunnaisia, enemmän tai vähemmän kiinnostavia asioita täältä Yhdysvaltain länsirannikon pohjolasta, Washingtonin osavaltiosta joka, ehkä Pearl Jamia, Nirvanaa ja Starbucksia lukuunottamatta, on kohtalaisen tuntematon maailmalla.  Aloitetaan maantiedosta ja historiasta. Washingtonin osavaltio sijaitsee Yhdysvaltain länsirannikolla ja ei ole sama asia kuin Washington, DC. Washingtonin osavaltio liittyi unioniin marraskuun 11, 1889 ja on Yhdysvaltain #42 osavaltio. Washington on myös ainoa osavaltio, joka on nimetty presidentin mukaan. Washingtonissa on viisi aktiivista tulivuorta. Niistä korkein on Mount Rainier (kuvassa) jonka huippu kurottaa 4392 metrin korkeuteen. Viimeisin tulivuorenpurkaus tapahtui 2004–2008 Mount Saint Helensin purkautuessa. Noiden vuosien aikana tulivuoresta purkautui arviolta 100 miljoonaa kuutiota laavaa. Vuorta pidetään Yhdysvaltain toiseksi vaarallisimpana tulivuorena.  Kaskadi