kaikista paskin

Eilinen päivä oli sanalla sanoen perseestä ja se eilisiltainen lastenkasvatusluento tuli kuin tilauksesta ja hopeatarjottimella tarjoiltuna. Tuskin maltan odottaa ensi viikon oppituntia.

Kurssi alkoi puolseiskalta ja kun L soitti mulle olevansa jumissa liikenteessä ja jäävänsä toimistolle varttia vaille kuusi, olin kieltämättä valmis hakemaan autotallista haulikon (kuvitteellisen) ja ampumaan ensin kolme lasta, sitten L:n ja lopulta vetämään kännit ennen kuin ampuisin itseni.

Eilen oli taas se päivä jona mietin, että kyllä Luojalla on ollut hauskaa kun se on päättänyt tyrkätä mulle nää kolme lasta erityistarpeineen ja saatoin vaan sieluni silmin nähdä äijän katselemassa kuinka tän ämmän käy – huonosti. Tiedättekö, sellainen sarkastinen hetki Jumalalla... katsotaan mitä toi muija tekee kun saa nää lapset ja sit se seurailee mua ja hihittää samalla, ja välillä nauraa ääneen. Oikeesti en taida olla ihan niin mielenkiintoinen tyyppi, että mulla kannattais tehdä ihmiskokeita, edes huumorimielessä.

Oli vaan taas sellainen päivä... Ennen listaa todettakoon että se ystävä joka päivällä kävi kahvilla tarjos mulle lapsivapaata viikonloppua vartin kohdalla, tartuin oitis tarjoukseen. Myöhemmin puistossa R:n äiti sanoi et mun pitäis välillä saada omaa aikaa... ilmeisesti se näkyi myös päällepäin, siis se että olin valmis hyppäämään junan alle.

• K paiskas oven M:n sormille
• K löi M:aa puupalikalla päähän
• K työnsi pikkupojan alas kiipeilytelineeltä puistossa
• K karkas puistossa
• K kaatoi lasillisen vettä pöydälle, leikkiäkseen, ja levitti lammikkonsa sit kaikkialle ja maalas tällä eksperimentillä koko pöydän. Jonakin toisena hetkenä olisin saattanut suhtautua tähän taideteokseen suopeammin, eilen ei ollut se päivä.
• kaikki kolme jätti päivällisensä syömättä
• motorisesti rajoitteinen O kaatui viidesti ja sai viisi uutta laastaria polviinsa
• K kiusas kahvilla olleen ystävän henkihieveriin kiipeilemällä, hyppimällä, tökkimällä, repimällä
• K söi kaiken löytämänsä puistossa ja kadulla... tupakan natsoja, pikkukiviä, puiden lehtiä
• M oli terapianjälkeisesti normisti vaan kuin pärssiiseen ammuttu
• kaikki kolme tappeli autossa taukoamatta
• M halus ja ei halunnut ja halus ja ei halunnut, loputtomiin
• O vinkui ja valitti taukoamatta
• pesin pyykkiä, tyhjensin tiskikoneen, laitoin ruokaa, heitin ruokaa roskiin, ulkoilutin koiraa, yritin selvitä lihasrelaksaattipöhnässä... tunsin itseni kodinkoneeksi
• liian usein tunnen suurta avuttomuutta poikani edessä. Mä en tiedä mitä pitäis tehdä ja miten pitäis toimia. Oon luonteeltani toimija. En osaa olla avuton. Tilitin tätä päivän aikana myös näille kahdelle ystävälleni.

Sen L:n soiton jälkeen lastasin siis kaikki kolme autoon ja ajelin sinne luennolle. Parkkipaikalla O kaatui taas ja sai taas haavan polveensa ja se ulisi – tietenkin – koko matkan sisään. Onneksi siellä oli lastenhoito ja sain dumpattua rakkaat lapseni sinne.

Jari Sinkkosen ohella uskon Love & Logiciin. Sitä meillä on harjoitettukin jo vuosia vaihtelevalla paneutumisella ja paneutumisen tasosta riippuvaisella menestyksellä. Taas eilen suljin sen oman kaksvuotiaan tasoisen itkupotkukarjuntakohtaukseni kaappiin ja etsin tilalle sitä lobotomian jälkeistä äitihahmoa, joka ei polta pinnaansa neljän minuutin välein. Sillä karjumisella, huutamisella, komentamisella, itkemisellä ja potkimisella kun yleensä tuppaa olevan lähinnä se vaikutus että asiat sujuu vielä huonommin, mikäli vaan mahdollista. Onhan se tietty aika loogistakin että jos mä vanhempana hyppään samaan rooliin lasten kanssa ei mistää voi tulla mitään.

Palautin siis kinuamisen, mankumisen (K) ja riitelyn (MKO) kohdalle kaksi lausetta... ”I know” ja ”What did I say?” – jälkimmäinen ei ole se jokaisen vanhemman suusta livahtava, sanoinko mä et käy huonosti jos leikit ovella tyyppinen muistutus vaan vain empaattinen toteamus... ilman sitä mitä mä sanoin häivähdystä ja sarkasmia. Etenkin ton ensimmäisen voi toistaa satoja kertoja peräkkäin... Olo on voimaantunut, mä selviän näistä kolmesta – ehkä – sittenkin.

Jossakin vaiheessa L kävi hakemassa noi kaksi nuorimmaista kotiin nukkumaan. Koko salillinen ihmisiä kuuli kun L talutti pojat autolle K:n vastustaessa ulisten. M halus jäädä leikkimään ja me ajeltiin sit hämärtyvässä kevätillassa kahdestaan kotiin. M:lla oli ollut kivaa ja mä olin saanut itseni raavittua kokoon ja tunsin itseni taas vahvemmaksi. Kotona L oli laittanut jannut nukkumaan ja meille ruuan valmiiksi. Kannoin haulikon takaisin autotalliin – sen kuvitteellisen – ja olin taas kiitollinen omasta perheestäni.

Blogiin tulleet kommentit toki sai mut miettimään, ei niinkään omaa kirjoitustani tai sitä mitä sanoin, vaan mun ulosantia. Ilmeisestikään en osaa ilmaista itseäni ymmärrettävästi. Palaan asiaan myöhemmin.