askartelen, askartelen... GT:n

Eipä täällä paljon raportoitavaa... me sairastetaan edelleen ja sairastelun lomassa mä askartelen tilpehööriä sunnuntain bileisiin; 24 merirosvohattua, 24 vessapaperirullakaukoputkea... miekkoja aloin askartelemaan ja totesin että jossakin on raja sille mitä mä oon valmis tekemään. Juhlia ei kuitenkaan peruta. Sunnuntaihin on vielä monta päivää ja kaikkihan on vetäneet penisilliiniä jo monta päivää. M oli ekaa päivää koulussa eikä ne sieltä perään soitelleet. L tekee töitä kotoota ja napsii buranaa kuin ranskanpastilleja. Mä oon kateellinen. Mä en saa syödä muuta kuin parasetamolia ja se on vähän kuin kalkkitableteilla yrittäis taittaa migreeniä. Olenkin siirtynyt lääkitsemään itseäni Mumbain Safiirilla.

uninen sairastaja nukkuu sohvassa

Huomenna pitäis ratsata lelukaupoista merirosvomiekat kolmikolle ja tilata merirosvoilmapallot ja metsästää suklaakultarahoja. Lauantaina kakkupohjat ja... sellaista tavallista synttäristressiä. Tänä vuonna ollaan epäoriginellejä, tai ehkä erityisen originellejä ja tarjoillaan ihan tavallista mansikkakermakakkua. Siinä missä M:n bileet on olleet pieniä, on poikien riennot vastaavasti sitäkin suurempia. Tänä vuonna paikalle odotetaan noin karkeesti 60 – 70 vierasta, joista vähän alle puolet alle kymmenvuotiaita lapsia. Onneksi bileet on tossa lähipuistossa. Ja meidän bileet on tällaisiä tylsiä ja vanhanaikaisia. Me mennään ihan ilman poniratsastusta, pomppulinnoja ja klovneja... viihdykkeeksi saa riittää puisto ja pari palloa, itse taitellut merirosvohatut ja kaukoputket vessapaperirullista.

Oli mulla tänään kyllä ihan asiaakin. Luin Kodinkuvalehteä – taas – ja vastaan tuli kasvatustieteen emeritusprofessori Kari Uusikylän ”Suorat sanat!” Voisinko enää olla enemmän samaa mieltä... tää asia vielä korostuu täällä ja on varmasti vahvassa nousussa Suomessakin. Miksi lapsi ei enää saa olla ihan vaan paras omaitsensä, vaan sen pitää olla kaikista parhain-etevin-älykkäin-taitavin-osaavin? Miksi keskinkertaisuus on niin pelottavaa? Onhan valtaosa meistä kuitenkin enemmän tai vähemmän keskinkertaisia ja silti oikein onnellisia ja tyytyväisiä omaan elämäänsä.  Mä toivon et joku koputtaa mun olkapäätä siinä vaiheessa kun mun mielestä arvosanan on syytä olla ”a” tai muuten palkataan tutori lapselle. Kyllä siitä ”c”:nkin lapsesta kuitenkin ihan kelpo aikuinen kasvaa. Ehkä jopa sellainen, joka ei ole ekalla burnoutlomallaan kolmekymppisenä, tai sellainen joka uskoo omaavansa ihmisarvon putkimiehenä, raksaduunarina tai sairaanhoitajana.