Siirry pääsisältöön

askartelen, askartelen... GT:n

Eipä täällä paljon raportoitavaa... me sairastetaan edelleen ja sairastelun lomassa mä askartelen tilpehööriä sunnuntain bileisiin; 24 merirosvohattua, 24 vessapaperirullakaukoputkea... miekkoja aloin askartelemaan ja totesin että jossakin on raja sille mitä mä oon valmis tekemään. Juhlia ei kuitenkaan peruta. Sunnuntaihin on vielä monta päivää ja kaikkihan on vetäneet penisilliiniä jo monta päivää. M oli ekaa päivää koulussa eikä ne sieltä perään soitelleet. L tekee töitä kotoota ja napsii buranaa kuin ranskanpastilleja. Mä oon kateellinen. Mä en saa syödä muuta kuin parasetamolia ja se on vähän kuin kalkkitableteilla yrittäis taittaa migreeniä. Olenkin siirtynyt lääkitsemään itseäni Mumbain Safiirilla.

uninen sairastaja nukkuu sohvassa


Huomenna pitäis ratsata lelukaupoista merirosvomiekat kolmikolle ja tilata merirosvoilmapallot ja metsästää suklaakultarahoja. Lauantaina kakkupohjat ja... sellaista tavallista synttäristressiä. Tänä vuonna ollaan epäoriginellejä, tai ehkä erityisen originellejä ja tarjoillaan ihan tavallista mansikkakermakakkua. Siinä missä M:n bileet on olleet pieniä, on poikien riennot vastaavasti sitäkin suurempia. Tänä vuonna paikalle odotetaan noin karkeesti 60 – 70 vierasta, joista vähän alle puolet alle kymmenvuotiaita lapsia. Onneksi bileet on tossa lähipuistossa. Ja meidän bileet on tällaisiä tylsiä ja vanhanaikaisia. Me mennään ihan ilman poniratsastusta, pomppulinnoja ja klovneja... viihdykkeeksi saa riittää puisto ja pari palloa, itse taitellut merirosvohatut ja kaukoputket vessapaperirullista.





Oli mulla tänään kyllä ihan asiaakin. Luin Kodinkuvalehteä – taas – ja vastaan tuli kasvatustieteen emeritusprofessori Kari Uusikylän ”Suorat sanat!” Voisinko enää olla enemmän samaa mieltä... tää asia vielä korostuu täällä ja on varmasti vahvassa nousussa Suomessakin. Miksi lapsi ei enää saa olla ihan vaan paras omaitsensä, vaan sen pitää olla kaikista parhain-etevin-älykkäin-taitavin-osaavin? Miksi keskinkertaisuus on niin pelottavaa? Onhan valtaosa meistä kuitenkin enemmän tai vähemmän keskinkertaisia ja silti oikein onnellisia ja tyytyväisiä omaan elämäänsä.  Mä toivon et joku koputtaa mun olkapäätä siinä vaiheessa kun mun mielestä arvosanan on syytä olla ”a” tai muuten palkataan tutori lapselle. Kyllä siitä ”c”:nkin lapsesta kuitenkin ihan kelpo aikuinen kasvaa. Ehkä jopa sellainen, joka ei ole ekalla burnoutlomallaan kolmekymppisenä, tai sellainen joka uskoo omaavansa ihmisarvon putkimiehenä, raksaduunarina tai sairaanhoitajana.





Tunnisteet:

Kommentit

  1. Anonyymi31. toukokuuta 2013 klo 8.23

    Mumbain Safiiri on niin parasta :)
    Lähes ainoa josta voi tehdä Gran Turismoja ilman migreeniä.

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

satunnaisia asioita

Etsiessäni tilastotietoja ihan toiseen asiaan, tuli mieleen että voisin kirjoittaa satunnaisia, enemmän tai vähemmän kiinnostavia asioita täältä Yhdysvaltain länsirannikon pohjolasta, Washingtonin osavaltiosta joka, ehkä Pearl Jamia, Nirvanaa ja Starbucksia lukuunottamatta, on kohtalaisen tuntematon maailmalla.  Aloitetaan maantiedosta ja historiasta. Washingtonin osavaltio sijaitsee Yhdysvaltain länsirannikolla ja ei ole sama asia kuin Washington, DC. Washingtonin osavaltio liittyi unioniin marraskuun 11, 1889 ja on Yhdysvaltain #42 osavaltio. Washington on myös ainoa osavaltio, joka on nimetty presidentin mukaan. Washingtonissa on viisi aktiivista tulivuorta. Niistä korkein on Mount Rainier (kuvassa) jonka huippu kurottaa 4392 metrin korkeuteen. Viimeisin tulivuorenpurkaus tapahtui 2004–2008 Mount Saint Helensin purkautuessa. Noiden vuosien aikana tulivuoresta purkautui arviolta 100 miljoonaa kuutiota laavaa. Vuorta pidetään Yhdysvaltain toiseksi vaarallisimpana tulivuorena....
Lähetä kommentti
Lue lisää

lauran viinikiireet

Kirjoitan tällä kertaa aiheesta josta en itse juuri tule puhuneeksi, en puhu siitä koska kaikkien näiden vuosien jälkeenkin muisto on yhä arka, se on arka kuin huonosti parantunut haava ja sen haavan suola on häpeä. Se on se häpeä, jota kannoin mukanani lapsuuteni, nuoruuteni ja nuoren aikuisuuteni. Häpeä jonka kanssa elin ennen kuin opin erottamaan itseni yksilönä perheestäni, sairauden ihmisestä ja kuoliaaksi vaietun hiljaisuuden kulissien takana totuudesta. Minun lapsuuteni oli totta vaikkei kukaan tiennyt mitä suljettujen ovien takana tapahtui. Miksi tänään? Miksi kaikkien näiden vuosien jälkeen? Miksi ei anna menneiden vaan olla menneitä? Siksi että tänä aamuna höräisin aamukahvini väärään kurkkuun ja sen sumpin mukana ilmeisesti pussillisen herneitä nenään lukiessani Helsingin Sanomien kolumnia jossa Laura Friman kertoo meille että hänellä on alkoholiongelma – Laura on siis alkoholisti.  Aina meille tulee tää viinikiire, sanoo lapseni – Minulla on alkoholiongelma, ja aion teh...
6 kommenttia
Lue lisää

valokuvissa kaikki on aina hyvin

Jokin aika sitten sain blogiini kommentin, joka jäi kummittelemaan mun mieleen. Kommentti oli ystävällinen ja lyhyt. Se ei haastanut mihinkään, oikeastaan se oli pelkkä toteamus, jossa kirjoittaja sanoi: ”Mä haluaisin elää sun elämää!” Nopeasti voisi vastata, että niin minäkin, mutta jäin silti miettimään sitä mielikuvaa, joka tulee vastaan niin sosiaalisessa mediassa kuin täällä blogissakin. Vuosi 2023 oli monella tapaa haastava, ei raflaavan katastrofaalinen, mutta ehkä enneminkin sellainen hiljaisen haastava. Kukaan ei kuollut – paitsi kissa – ei edes melkein. Kukaan ei sairastunut vakavasti – paitsi koira, mutta sekin on hallinnassa. Kaikki on ihan hyvin, vaikka oli hetkiä, kun teki mieli heittää hanskat tiskiin. Toisaalta vuosi oli myös ihana, ja kun katsoin taaksepäin, keräillen kuvia tähänkin kirjoitukseen ajattelin, että mulla on tosiaan aika ihana elämä. Olemme monessa etuoikeutettuja ja moni antaisi varmasti paljon saadakseen elää sellaista elämää kuin ne valokuvien tarinat k...
Lähetä kommentti
Lue lisää