Siirry pääsisältöön

kun ei ehdi edes istahtamaan

Mä heräsin tänään just tasan silloin kun kello soitti seitsemältä, jätin M:n nukkumaan ruususen untaan - se nukkui, kun oli illalla edelleen hereillä mun tullessa ennen yhdeksään kotiin palaverista - matkalla poimin pojat mukaan ja vessan kautta siirryttiin alas tekemään aamiaista ja pakkaamaan eväitä M:lle ja tyhjentämään tiskari ja katsomaan sille vaatteet ja... puolikasilta M ilmestyi alakertaan, halus syliin ja siinä mä sit join kahvia ja sylittelin prinsessan kanssa poikien syödessä aamiaistaan.

M nopeesti pukemaan ja ulos odottelemaan koulubussia ja siitä pojille telkku päälle ja mä suihkuun ja pukemaan ja takas alakertaan pukemaan pojat ja autoon ja MOPS:iin. Auttelen vähän kahvinkeittäjää ja järjestelen tuoleja ja juttelen ystävien kanssa...

MOPS:ssa muiden kuunnellessa luentoa täysillä, mä kuuntelin elävän ravinnon ja veganismin hyvistä puolella puolella korvalla täyttäessäni O:n kaavakkeita koulupiirille. Pohdin miten turhaa hommaa niitten lomakkeiden täyttäminen on ja mietin et miks ihmeessä se terapeutti sitä edes suositteli (?????), kun sehän osaa kaiken mitä siinä kaavakkeessa pitäis osata - paitsi laskea kymmeneen, värejä ja muotoja - ja päätän olla palauttamatta koko paperiläjää. Puhujasta mietin et voi kun elämä olis noin yksinkertaista et syömällä Quinoaa ja lehtivihreitä kaikki olis onnellisia ja et täti ei vissiin oo koskaan törmännyt meidän lasten kaltaisiin lapsiin kun sen lapset vetää aamiaiseksi lehtikaali-pinaatti-quinoa-mansikka-vesi-mantelimaitojuomaa... se ei oo koskaan kuullutkaan kompromisseista ja siitä että toiset meistä vanhemmista on kiitollisia jos lapsi syö edes jotakin, silloin lehtikaalin asettaminen ruokapöytään yhdessä quinoan kanssa tuntuu kaukaiselta... ja sitä paitsi quinoa on mulle ehkä huonoin mahdollinen ravitsemuksenlähde, olkoon periaatteessa miten terveellistä tahansa.

Seuraavaksi hakemaan L töistä ja pankkiin allekirjoittamaan lainapapereita meidän talon uudelleenrahoituksesta. Prosessia on rakennettu taas jokunen kuukausi ja nyt se lopulta päätettiin allekirjoitustalkoilla... L veikkaa et me kirjoitettiin nimmari 50 paperiin, musta se tuntui enneminkin sadalta. Ainakin se nivaska on puolikas puhelinluettelo.

Palkinnoksi ja juhlistamaan uutta alhaisempaa korkoa ihan oikeeseen ravintolaan. Siis sellaiseen, mihin viedään vaan hyvin käyttäytyviä lapsia (ei meidän) ja missä tarjoilijoilla on nätit vaatteet ja ne on kohteliaita ja lounaalla siemaillaan viiniä siististi pukeutuneena ja lounas maksaa saman verran kuin meidän kolmen päivän ruuat. Ihme kyllä epelit ilmeisesti vaistos olevansa vähän paremmassa paikassa ja heitettyä alkuun muutaman kuperkeikan sohvassa ne käyttäyti ihan kuin tää olis niille jokapäiväistä touhua ja keskusteli ja seurusteli ja söi, eikä mesonneet yhtään.


vähänkö tunsin itseni vapaaksi ja nuoreksi ja aikuiseksi



Sieltä paremmasta ravintolasta L takaisin töihin ja me pikakyytiä M:n koulubussia vastaan. Ehdittiin just sisään ja saatiin kädet pestyä kun bussi tuli. Nopeesti kaikille välipalaa - mulle kahvia - ja sit M yläkertaan vaihtamaan balettivaatteet ja kammattavaksi ja kevyeen meikkiin kuvauksia varten ja taas lauma autoon pienellä taistelulla. Onneksi mä tajusin jo muutaman sadan metrin päässä et M:n balettikassi jäi kotiin ja käännös takaisin ja kassia hakemaan ja takaisin sinne baletin suuntaan.

Balettikoululla oli kuvauspäivän hässäkkä ja kaikkialla oli ballerinoja treenaamassa ja pukeutumassa ja meikkaaja meikkas ja avustajat teki nutturoita ja hiuslakka sihisi ja suhisi. Toimiston puolella ompelija teki pikamuutoksia pukuihin ja opettajat kiersi tarkistamassa et kaikki oli täydellistä. Aika mukaansatempaava tunnelma, ainakin jos olisin ollut siellä vaan M:n kanssa. Nyt paimensin kaikessa kaaoksessa myös niitä kahta vilkasta poikaa ja jakelin iPadiä ja yritin kuvata M:aa ja auttaa meikissä ja puvustuksessa...







M on vikana oikealla


M viidentenä jonossa tai siis neljäntenä jos katsotaan opettajasta käsin


Lopulta ne lähti kuvaan ja jäljelle jäi muu hässäkkä ja odottavat vanhemmat. 45 minuutin kohdalla K ei enää jaksanut ja siellä se hillui ja huusi ja hyppi ja pomppi ja törmäili jamä pyytelin anteeksi ja sihisin ja suhisin... välttääkseni väistämättömän, O:n liittymisen hilluntajoukkoihin. Ne joilla on noin kolmevuotiaita lapsia tai hyvä mielikuvitus tai hyvä muisti tietää miten tehokasta se sihinä ja suhina on ja niinpä mulla oli lopulta kaksi seiniä pitkin kiipeilevää poikaa ja muutama vihaisesti mulkoileva aikuinen. Onneksi oli myös niitä ymmärtäviä katseita ja epätoivoisia yrityksiä auttaa.

tässä vaiheessa kaikki oli vielä hyvin

odotetaan


Kun M:n ryhmä tuli takaisin kuvauksista mä paimensin sen vaihtamaan vaatteita ja koska se oli täysin sekaisin siitä kaaoksesta ja hässäkästä oli mulla pian autossa kaksi sekopäistä poikaa ja yks viisivuotias itkupotkuraivari. Näitten kolmen äidillä oli vaan iktu lähellä, ei niinkään raivari ja vain kerran, eikun kaksi kertaa mä pysäytin matkalla auton ja esittelin ääniliikennevaloja ja seuraamuksia niiden noudattamattajättämisestä.

Lauman kylpiessä kahdessa eri kylpyammeessa mä laitoin pyykkikoneen pyörimään, siivosin alakerran sotkut, laitoin likaiset astiat tiskikoneeseen, keitin puuroa iltapalaksi ja päivälliseksi ja laitoin leipätaikinan kohoamaan. M rauhoittui oikeastaan vasta kun mä sain pojat sänkyyn ja se siirtyi olkkariin tekemään jonoja. Välillä se halus taas syliin ja sit se teki jonoja. Mä kävin läpi ja käsittelin toistasataa valokuvaa päivän varrelta.

Mä olen loppu. Jokaisen murusen voimavaroistani ammentanut. En jaksa enää mitään.






Kommentit

  1. Tsemppiä jaksamiseen! Wau, ollaampas siellä kauniina baletissa!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hienona ollaan joo ja vanhemmat köyhtyi satasen siitä ilosta että kaikille teetettiin puvut mittatilaustyönä :)

      Poista
  2. Sankari olet!! :) Ihunia kuvia, mä nukkuisin tuollaisen pyörityksen jälkeen viikon (koska siihenhän on mahdollisuus usein).

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

satunnaisia asioita

Etsiessäni tilastotietoja ihan toiseen asiaan, tuli mieleen että voisin kirjoittaa satunnaisia, enemmän tai vähemmän kiinnostavia asioita täältä Yhdysvaltain länsirannikon pohjolasta, Washingtonin osavaltiosta joka, ehkä Pearl Jamia, Nirvanaa ja Starbucksia lukuunottamatta, on kohtalaisen tuntematon maailmalla.  Aloitetaan maantiedosta ja historiasta. Washingtonin osavaltio sijaitsee Yhdysvaltain länsirannikolla ja ei ole sama asia kuin Washington, DC. Washingtonin osavaltio liittyi unioniin marraskuun 11, 1889 ja on Yhdysvaltain #42 osavaltio. Washington on myös ainoa osavaltio, joka on nimetty presidentin mukaan. Washingtonissa on viisi aktiivista tulivuorta. Niistä korkein on Mount Rainier (kuvassa) jonka huippu kurottaa 4392 metrin korkeuteen. Viimeisin tulivuorenpurkaus tapahtui 2004–2008 Mount Saint Helensin purkautuessa. Noiden vuosien aikana tulivuoresta purkautui arviolta 100 miljoonaa kuutiota laavaa. Vuorta pidetään Yhdysvaltain toiseksi vaarallisimpana tulivuorena....

lauran viinikiireet

Kirjoitan tällä kertaa aiheesta josta en itse juuri tule puhuneeksi, en puhu siitä koska kaikkien näiden vuosien jälkeenkin muisto on yhä arka, se on arka kuin huonosti parantunut haava ja sen haavan suola on häpeä. Se on se häpeä, jota kannoin mukanani lapsuuteni, nuoruuteni ja nuoren aikuisuuteni. Häpeä jonka kanssa elin ennen kuin opin erottamaan itseni yksilönä perheestäni, sairauden ihmisestä ja kuoliaaksi vaietun hiljaisuuden kulissien takana totuudesta. Minun lapsuuteni oli totta vaikkei kukaan tiennyt mitä suljettujen ovien takana tapahtui. Miksi tänään? Miksi kaikkien näiden vuosien jälkeen? Miksi ei anna menneiden vaan olla menneitä? Siksi että tänä aamuna höräisin aamukahvini väärään kurkkuun ja sen sumpin mukana ilmeisesti pussillisen herneitä nenään lukiessani Helsingin Sanomien kolumnia jossa Laura Friman kertoo meille että hänellä on alkoholiongelma – Laura on siis alkoholisti.  Aina meille tulee tää viinikiire, sanoo lapseni – Minulla on alkoholiongelma, ja aion teh...

valokuvissa kaikki on aina hyvin

Jokin aika sitten sain blogiini kommentin, joka jäi kummittelemaan mun mieleen. Kommentti oli ystävällinen ja lyhyt. Se ei haastanut mihinkään, oikeastaan se oli pelkkä toteamus, jossa kirjoittaja sanoi: ”Mä haluaisin elää sun elämää!” Nopeasti voisi vastata, että niin minäkin, mutta jäin silti miettimään sitä mielikuvaa, joka tulee vastaan niin sosiaalisessa mediassa kuin täällä blogissakin. Vuosi 2023 oli monella tapaa haastava, ei raflaavan katastrofaalinen, mutta ehkä enneminkin sellainen hiljaisen haastava. Kukaan ei kuollut – paitsi kissa – ei edes melkein. Kukaan ei sairastunut vakavasti – paitsi koira, mutta sekin on hallinnassa. Kaikki on ihan hyvin, vaikka oli hetkiä, kun teki mieli heittää hanskat tiskiin. Toisaalta vuosi oli myös ihana, ja kun katsoin taaksepäin, keräillen kuvia tähänkin kirjoitukseen ajattelin, että mulla on tosiaan aika ihana elämä. Olemme monessa etuoikeutettuja ja moni antaisi varmasti paljon saadakseen elää sellaista elämää kuin ne valokuvien tarinat k...