reikiä nolla

Eilen en kertakaikkiaan kerinnyt koneelle asti... Taideopellekin lähettelin sen kaipaamia kuvia vasta yhdeksän pintaan, kun olin vihdoinkin kävellyt ovesta sisään ja ennen kun rupesin laittamaan päivällistä mulle ja L:lle...

Aamu oli yhtä hässäkkää, ja kun lopulta sain M:n ja L:n matkaan, istahdin keittiöön – en koneelle – vaan täyttämään GARS-2 lomakkeita. M on tämän kouluvuoden ollut mukana Yliopistotutkimuksessa, jossa selvitetään lukemisen yhteyttä autististen lasten kouluvalmiuksiin ja lukemaan oppimiseen. Käytännössä joku Yliopistotyyppi on siis lukenut M:n kanssa kirjoja neljänä päivänä viikossa koko kouluvuoden. Nyt kun kouluvuosi lähestyy loppuaan ne haluaa lisätietoa M:sta ja M:n autismista. Mä henkilökohtaisesti inhoan näitä kaavakkeita, kun musta tuntuu aina ettei niissä ole vastausvaihtoehdoissa juuri ikinä sitä meille sopivaa vastausta... otettakoon esimerkiksi katsekontakti.  Noin vapaasti käännettynä kysymys kuuluu; ”Lapsi välttää katsekontaktia ja kääntyy pois” a) ei koskaan b) 1-2 kertaa kuuden tunnin jakson aikana c) 3-4 kertaa kuuden tunnin jakson aikana d) enemmän kuin 5-6 kertaa kuuden tunnin jakson aikana. Meidän perheessä ja M:n kohdalla oikeavastaus on e) lapsen katsekontakti on häilyvä eli kestää sen yhden millisekunnin ja sen jälkeen kääntyy pois, mutta M:aan siis saa katsekontaktin – hetkeksi. Sen lomakkeentäyttöangstin ja ärtymyksen mukana kulkee suru, etenkin vastatessa siihen sivuun, jossa jo yksi ”ei” vastus tarkoitti että lapsen käyttäytyminen on normista poikkeavaa... meillä niitä ”ei”-rukseja tuli 14/25 ja silti toi useimmiten on mun mielestä ihan tai ainakin aika tavallinen lapsi.

Lomakkeentäyttörumban jälkeen muutama pakollinen sähköposti ja sit suihkun kautta vaatteet päälle ja pukemaan pojat ja autoon ja hakemaan M terapiasta. M:n terapeutti on huomannut M:n korostuneen kilpailuvietin ja käyttää sitä nykyään hyväkseen terapian aikana.

Seuraavaksi sit hammaslääkäriin koko lauman kanssa. Meidän lapset käy aikuisten tavoin kahdesti vuodessa hammaspuhdistuksessa ja hammaslääkärin tarkastuksessa. M meni vanhana tekijänä ihan yksin hammashoitajan mukaan ja siinä vaiheessa K alkoi vääntämään itkua... ”I don’t wanna go to Dr Thomas... I don’t like dentist...” Loppupeleissä kaikki meni kuitenkin hyvin ja myös K:n hampaat saatiin kunnialla putsattua ja K jopa ilmoittautui vapaaehtoisesti ekaksi uhriksi.

tarkastukset tehdään tässä "salissa" jossa on viisi paikkaa, kaikki muut toimenpiteet tehdään erillisissä huoneissa

katossa tuolin yläpuolella on telkkari

kaksikko pelaa Pacmaniä sillä aikaa kun O:n suuta tarkastetaan

Hammaslääkäristä lounaalle ja hetkeksi leikimään kauppakeskukseen ja sieltä lähipuistoon leikkideitille. Pienen kevätsateen ei annettu häiritä ja käytiin R:n ja S:n kanssa metsäretkellä ja seikkailtiin miltei umpeen kasvaneilla poluilla nokkosten ja karhunvatukoitten keskellä O:n reippasti vetäessä joukkiota. Tässä kohdassa toim.huom. syksyllä samaisessa puistossa ja metsässä mä jousuin sillä metsälenkillä kantamaan O:ta, koska ensinnäkin sen motoriset taidot ei riittäneet metsäpolullakävelemiseen ja toiseksi se oli kauhusta kankeena kamalassa metsässä. Siellä puistossa sateen ripotellessa M sanoi toistuvasti että tulee varmaan kipeeksi, en ajatellut asiaa sen enempää.

Autossa matkalla ktiin M valitti että sillä on kylmä ja mä vaan väänsin lämppärin täysille ja ajattelin et kai se sit kastui sen verran et paleli.

Kotona mulla oli 45 minuuttia aikaa heittää pizza uuniin ja ruokkia lauma ennen illan kasvatusluentokurssia... Tällä viikolla L onneksi pääsi ajoissa kotiin ja mä hyppäsin autoon ihan yksin ja nautin tehokasvatuskurssista kaikessa rauhassa. Juttelin yhden ystävä kanssa ja ymmärsin oikein hyvin että tää uusi lähestymistapa soti ihan valtavasti sen kaikkia perusarvoja vastaan kun se itse oli kasvanut selkäsaunojen voimalla ja uskonut itsekkin vitsan voimaan aina tän kurssin alkuun asti. Kysyin oliko se sit toiminut ja se totes, että eihän hän kai istuis täällä jos vitsalla olis saatu aikaan haluttuja kasvatustuloksia. Mun oma suurin haasteeni on olla suuttumatta itse ja huutamatta. Mun vaan on niiin vaikeeta pysyä aikuisena ja olla menemättä mukaan siihen tilanteeseen ja kurssin oppien mukaan oon tän aamun aikana liimannut talon täyteen post-it lappusia, joissa lukee... muista empatia, älä huuda ja sit se uusi toimintalause ”this is so sad...”

Yhdeksän pintaan tulin siis kotiin, istahdin koneelle lähettämää Taideopelle valokuvia ja just kun olin aloittamassa päivällisen tekemistä kuului yläkerrasta lohduton itku. Sieltä mä löysin M:n sängystä pienen itkevän tytön kovassa kuumeessa ja hirvittävässä kuumehorkassa. Ei muuta kuin kuumemittaria esiin, neito meidän sänkyyn, lääkettä kehiin, alakerrasta varmuudeksi oksennuskulho... alakerrassa lähetän sähköpostit kaikille joiden kanssa oli sovittu tälle päivälle jotakin ja peruutan kaiken.

Lopulta sain itseni ja siippani ruokittua, katsottua hetken telkkaria ja kellon lähennellessä yhtätoista lähdin yläkertaan iskemään O:ta potalle, vain huomatakseni vahingon jo käyneen. Riisun lapsen, vaihdan lakanat ja laitan pojan taas potalle. Samalla kun se nousee, se takalistoon liimautunut potta nousee mukana ja sen sisältö kaatuu pimeän huoneen lattialle – kokolattiamatolle – ja mun päälle, enkä mä tässä vaiheessa osaa enää muuta kuin nauraa. O:lle puhdas ja kuiva yöpaita ja lattianpesuun... liinavaatteet ja untuvatäkin jätän suosiolla seuraavalle päivälle.

Yön M nukkuu sellaista paperinohutta unta. Sellaista josta herätään jatkuvasti ja johon vajotaan taas helposti takaisin, jotta vartin päästä voi taas kuulua... ”mamma”. Kolmen jälkeen herään niiskutukseen ja tajuan että M:n nenästä tulee verta. Nenäverenvuotoa hoidellaan sit seuraavat hetket ja mä salaa unisena mietin jo kaiken maailman kauhuskenejä alkaen leukemiasta, päättyen ties minne. Tosiasiassa mä luulen että se on vaan ihan liian väsynyt ja elimistö heittää kuumeelle, jotta vauhti pysähtyy.

Tänään me vaan ollaan, ja katsotaan telkkaa ja mä pesen pyykkiä. M rakentaa duploista tornijonoja merirosvoliina päässä.