hattuja ja juhlia

Mulla on tarve kirjoittaa taas jotain järkevää ja nasevaa ja kantaaottavaa. Mielessä on kuitenkin vaan lähinnä toi merirosvohattujen taittelu, mansikka kakku ja se et pitäis leikata pahvista 24 miekkaa. Neljä yötä bileisiin ja homma levällään kuin jokisen eväät.

Toukokuu vaihtuu pian kesäkuuhun ja sen myötä lähestyy vääjäämättä kolme asiaa. Se että noi jannut täyttää kolme. Ne täyttää kolme kesäkuun kolmantena, vikana meidän Spring Gemini 2010 ryhmästä. Hännänhuiput. Toisena tässä vääjäämättömien tosiasioitten listassa on T:n kuoleman vuosipäivä. Meidän T syntyi ja kuoli kesäkuun kuudentena 2009. Viimeisenä on se näistä kolmesta asiasta vanhin, meidän hääpäivä. Kesäkuun seitsemäntenä päivänä L ja mä ollaan oltu naimisissa 16 vuotta, se on pitkä aika. Monta hyvää vuotta, monta vaikeaa vuotta. Tässä me kuitenkin vielä ollaan. Paljon rehellisempinä kuin silloin. Kauan sitten.

Jostakin syystä suru on niistä kolmesta mielessä päälimmäisenä. Se ei enää ole niin jyrkkää, kokonaisvaltaista ja kipeää. Se antaa jo mahdollisuuden ja tilan kaikelle hyvälle mitä siitä syntyi, me saatiin K ja O. Meidän hääpäivää ei enää peitä varjo, mutta hääpäivä ei meille koskaan ole ollut mikään valtava juhlatilaisuus, se on hyvä päivällinen ja tavallista torstaita parempi pullo viiniä. Hääpäivää ei olla juhlistettu ravintoloissa suureellisin lahjoin, ei olla matkustettu, ei järkätty bileitä. Se vaan on.

Me ollaan onnellisia. Suorastaan pelottavan onnellisia. Me ollaan saatu enemmän kuin koskaan uskallettiin edes unelmoida, korkojen kera. Arjen kaaoksen keskellä mulla on aikaa ja mahdollisuus ajatella muutakin kuin selviytymistä. Mä ehdin pysähtyä nauttimaan, haaveilemaan ja muistelemaan. Se on luksusta. Seallaista luksusta jota monella ei ole. Mulla on. 

Tänään me juhlitaan sitä ettei meillä ole enää yhtään lasta vaipoissa. Avataan pullo kuohuvaa ja nautitaan. Kaksi kolmesta on kylvyssä ja se kolmas makaa kuumeessa sängyssä. Viisi vuotta, yhden kuukauden ja kahdeksan päivää mä olen pessyt kakkaisia takapuolia ja kantanut tai tilannut vaippoja kaupasta kotiin. Koskaan ei pidä sanoa ei koskaan, mutta aika paljon saa joessa vettä virrata ennen kuin vaihdan kenenkään kakkavaipan. Monet löytää tästä hetkestä surua, meidän perheessä tämä on syy juhlaan. Taannoin törmättiin puistoossa yhteen tuttavaan. Siis koko perheellä. Silläkin oli koko perhe mukanaan ja vaimo esitteli miehelleen meidät sanoen että meilläkin on kaksoset. Mä sanoin et ne täyttää ihan just kolme ja se mies totes että "ai, te selvisitte ne kolme ekaa vuotta" Niitten kaksoset oli vähän päälle neljä. Niin, me selvittiin. Ne kolme ekaa, loputtoman perushoidon vuotta. Sitä onkin syytä juhlia.

Mieli vaeltaa ja mä palaan siihen suruun. Tai oikeastaan en palaa suruun vaan siihen mukkään vihaan joka mussa syntyi jokaisena kertana, kun joku sanoi puolihuolimattomasti että ”kyllä mullekin on tehty abortti.” Kukaan ei sitä oo sanonut mulle vuosiin ja silti pelkkä ajatuskin tosta lauseesta puistattaa. Mulle ei tehty aborttia. Mä halusin sen lapsen. Mä haluan sen lapsen edelleen. Niin ei ollut parempi. Se ei ollut mikään valinta. Mun vaihtoehdot oli vaan kuolema ja kuolema. Ei ollut hankala tilanne, vaikea tilanne, liian nopeesti, väärä hetki... oli vain – kuolema. Odotetun ja rakkaan lapsen väistämätön, vääjäämätön kuolema.

Tänään me kuitenkin juhlitaan. Me juhlitaan yhden aikakauden päättymistä. Sitä että lapset kasvaa. Sitä että niistä tulee isoja ja osaavia, taitavia. Meillä ei enää vaihdeta vaippoja. Aamuja en laske. Ne itse osaa riisua yövaippansa. Mä kannan ne vaan roskiin.