Siirry pääsisältöön

kenraaliharjoitus


Busy day... terapiaa ja terapian kaveria ja vähän palaveria K:n asioista ja M:n asioista ja O:n asioista, ja sit leikkideitille naapuriin, sinne meidän Kanasten kotiin ja pikakurvaus kotiin Kanasten munien kanssa. M:n kenraaliharkat ja illalla vielä rakkautta ja logiikkaa – siitä lisää myöhemmin. Kaupassa ei käyty lainkaan. Lapset söi päivälliseksi kananuggetteja ja vesimelonia, me aikuiset uuniperunaa ja niitä maanantaisen lohen jämiä.

L tuli aikaisin kotiin, jotta me päästiin M:n kanssa baletin kenraaliharjoituksiin. Autoon hyppeli puolipukeinen tyttö, esiintymisasu tiukasti pukupussissa, mukana evääksi muutama keksi ja vesipullo. Matkalla muisteltiin minkälaista siellä Pähkinänsärkijässä oli jouluna ja kuinka katsomostakin sammutettiin valot ja vaan näyttämöllä oli valoja ja lavasteita ja...

Paikanpäällä oli hurja kuhina ja paikka oli täynnä sieniä, pupuja, sammakoita, perhosia, sotilaita ja kaikkien edellä mainittujen sisaruksia, isiä, äitejä, lastenhoitajia ja seassa sit näyttämöhenkilökuntaa luurit päässä tai kaulassa. Me oltiin ajoissa, ja ihan tarkoituksella. Etsittiin sieltä ”kukkasten” keskeltä rauhallinen nurkkaus pukeutumiseen ja muuhun säätämiseen.


M "lämmittelee"


Pontevasti se tiimi- vai mikäliekoordinaattori kertoi lapsille ja vanhemmille systeemit ja sen ettei vanhemmat jatka tästä eteenpäin, vaan hän vie lapset näyttämölle omalla vuorollaan ja epäilemättä vähintään yhtä pontevasti mä ilmoitin kulkevani M:n mukana, M:n puristaessa mun kättä rystyset valkoisina. Niinpä M:n ryhmä, koordinaatori ja mä matkattiin jonossa kulisseihin, suljettujen ovien taakse.

tarkkana kuin porkkana, eiku kukkanen


kukkaset lavalle


Hyvin se meni, ja olihan niitä ihanaa katsoa sieltä verhojen välistä. Harjoitukseen kului kymmenisen minuuttia ja perjantaina on sit se varsinainen koitos. Kotimatkalla autossa M viisaasti totes, että ensi vuonna on helpompaa kun ihan oikeesti tietää mitä odottaa. Niinhän se on.




M aika tarkkaan kuvassa keskellä


Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

lauran viinikiireet

Kirjoitan tällä kertaa aiheesta josta en itse juuri tule puhuneeksi, en puhu siitä koska kaikkien näiden vuosien jälkeenkin muisto on yhä arka, se on arka kuin huonosti parantunut haava ja sen haavan suola on häpeä. Se on se häpeä, jota kannoin mukanani lapsuuteni, nuoruuteni ja nuoren aikuisuuteni. Häpeä jonka kanssa elin ennen kuin opin erottamaan itseni yksilönä perheestäni, sairauden ihmisestä ja kuoliaaksi vaietun hiljaisuuden kulissien takana totuudesta. Minun lapsuuteni oli totta vaikkei kukaan tiennyt mitä suljettujen ovien takana tapahtui. Miksi tänään? Miksi kaikkien näiden vuosien jälkeen? Miksi ei anna menneiden vaan olla menneitä? Siksi että tänä aamuna höräisin aamukahvini väärään kurkkuun ja sen sumpin mukana ilmeisesti pussillisen herneitä nenään lukiessani Helsingin Sanomien kolumnia jossa Laura Friman kertoo meille että hänellä on alkoholiongelma – Laura on siis alkoholisti.  Aina meille tulee tää viinikiire, sanoo lapseni – Minulla on alkoholiongelma, ja aion tehdä a

satunnaisia asioita

Etsiessäni tilastotietoja ihan toiseen asiaan, tuli mieleen että voisin kirjoittaa satunnaisia, enemmän tai vähemmän kiinnostavia asioita täältä Yhdysvaltain länsirannikon pohjolasta, Washingtonin osavaltiosta joka, ehkä Pearl Jamia, Nirvanaa ja Starbucksia lukuunottamatta, on kohtalaisen tuntematon maailmalla.  Aloitetaan maantiedosta ja historiasta. Washingtonin osavaltio sijaitsee Yhdysvaltain länsirannikolla ja ei ole sama asia kuin Washington, DC. Washingtonin osavaltio liittyi unioniin marraskuun 11, 1889 ja on Yhdysvaltain #42 osavaltio. Washington on myös ainoa osavaltio, joka on nimetty presidentin mukaan. Washingtonissa on viisi aktiivista tulivuorta. Niistä korkein on Mount Rainier (kuvassa) jonka huippu kurottaa 4392 metrin korkeuteen. Viimeisin tulivuorenpurkaus tapahtui 2004–2008 Mount Saint Helensin purkautuessa. Noiden vuosien aikana tulivuoresta purkautui arviolta 100 miljoonaa kuutiota laavaa. Vuorta pidetään Yhdysvaltain toiseksi vaarallisimpana tulivuorena.  Kaskadi

2.000

On ehkä osuvaa, tai sitten ei, että kahdestuhannes kirjoitus keskittyy suomen kieleen ja vähän suomalaisuuteenkin. Siihen kauniiseen ja rakkaaseen, kieleen jota minun omat lapseni eivät puhu. Kieleen, joka minun lasteni mielestä on lähinnä aika sekava, sillä miten kukaan voi tietää onko kuusi tulessa vai kakussa kuusi siivua. Näiden vuosien aikana olen todennut että on aiheita jotka kiinnostavat lukijaa vuosi toisensa jälkeen. Sellaisia ovat koulujärjestelmä, ihan tavallinen arki ja sitten juuri tämä, kysymys lasten kielitaidosta ja meidän kotikielestä.  Ylläoleva keskustelu käytiin meidän ystävien teinin kanssa. Nämä lapset ovat syntyneet Suomessa, molemmat vanhemmat ovat suomalaisia ja lapset ovat käyneet suomikoulua vuosia. Silti englanti on heilläkin se vahvempi kieli.  Tämä ja monia samankaltaisia keskusteluita käydään niissä perheissä, joissa lapset kasvavat kaksi, tai useampikielisessä kodissa, maassa, jossa valtakieli ei ole suomi. Mitä vanhemmaksi lapset kasvavat sitä enemmän