Siirry pääsisältöön

aurinko, aurinko, lettuja paistaa


En valita, en valita, en valita, en valita... tätä on odotettu. Tätä on odotettu kuukausia ja taas kuukausia. Mutku täällä on kyllä aika lämmin. Tykkään kuumasta, mutta se että vedetään kolmessa päivässä viidestätoista kolmeenkymppiin on aika paljon, jos ei muuta niin lasten kannalta. Ne valittaa – tauotta. Uiminen oli kivaa kaks ekaa päivää ja jatkuva pakkoulkoilu, nyt ollaan palattu normiin ja pihalla oleminen  ei oo yhtään sen hauskempaa kuin mikään muukaan.

Mun ihanat idylliset ajatukset piknikistä puistossa ja hiekkaleikeistä ja yleisestä riemusta kaatuu siihen että niillä on liian kuuma. Kengät hiertää ja paita on hikinen ja hiekka pölisee ja elämä on ikävää. Mä nautin, ne ei. M etenkään ei oo koskaan ollut mikään kuuman ilman tyyppi, jos sillä on hiki ja ahdistus, ahdistaa ihan varmasti myös koko lähitienoota.

se kitisevä ja vinkuva piknikseurue



Illan tullen M painelee naapurinpojan kanssa pyörällä-potkulaudalla-potkupyörällä. En mä tiedä millä tasolla niitten sosiaalinen kommunikaatio on, mutta ihan hyvin ne näyttää viihtyvän... M jo kyseli et missä se naapurin I on ja oli aika hämmentynyt kun sanoin et se on vielä koulussa kun sen äiti on töissä. Mä luulen ettei M:n mieleen ollut juolahtanutkaan että on paljon lapsia joiden äidit tekee töitä.

Oon junaillut kesän aikatauluja. Laitoin K:n toiselle jonotuslistalle terapiaan, jos se vaikka sais käydä Klinikalla kahdesti viikossa. O jatkaa omalla aikataulullaan, maanantaisin fyssari ja toimintaterapeutti. Mahdollisimman paljon olis kivaa olla vapaata uimarantailuun, jos noi nyt sielläkään viihtyy. M:lla on nyt kesäkoulua maanantaisin ja keskiviikkoisin ja muut terapiat keskiviikkoisin ja torstaisin. Tiistaina ollaan Klinikalla vaan tunti, samoin torstaina. Keskiviikkona siellä menee käytännössä koko päivä. Sit toi M pitäis vielä ilmoittaa yhdeksi viikoksi sinne raamattuleirille. Siinähän sitä jo on, sosiaalista aktiviteettia.

Anyhow. Mulla on voimakas tarve ottaa talteen tää kesä. Viime kesä meni harakoille, ensin huonon sään ja sit mun sairastumisen takia. Uimarannalle ehdittiin yhden ainoan kerran. Muuten oltiin sisällä ilmastoinnissa tai jos oli kylmää, niin ulkona varjossa. Tänään ollaan oltu ulkona aamukymmenestä... kello lähenee iltakasia.



luovaa ajattelua - autopesula



Sivujuonena todettakoon että meidän lapset on lakanneet kutsumasta mua mammaksi, äiti en koskaan oo ollutkaan, vaan ”mamma”. Alkaen kai viimeviikosta M alkoi kutsumaan mua mun omalla etunimellä, eikä siihen montaa päivää mennyt ennen kuin tää tarttui kaikkiin kolmeen. Sinällään se ei mua haittaa - ei se mun äitiyttäni vähennä - lähinnä vähän huvittaa kun se kuulostaa niin aikuiselta, mutta tiedän monia vanhempia jotka suorastaan kieltää lapsiaan kutsumasta itseään etunimellä. 

aina se dokaa... 

Kommentit

  1. Toivottavasti kolmikko tottuu lampimaan saahan!
    Taalla SeaTac:lla istuessa juuri sanoin J:lle, etta jaisin mielellani Seattleen, kun ihailen auringonpaistetta. Ja valitin, etta miksi edes muutin taalta :-) No, ei enaa pitkaa aikaa pohjoisessa...... road trip alkaa torstaina, yikes!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Teillä alkaa huomenna pitkä matka... turvallista matkaa siis ja odottelen että ilmoittaudut kun pääsette perille :) (äiti on aina äiti)

      Kyllä mä olisin sulle kaffet tarjonnut jos Seatlessa olit...

      Poista
    2. Viime hetken pakkaamisia tassa tehdaan.... aurinko paistaa ja nayttaa, etta saa olisi ok Canadassa. Ei lumimyrskyja yms... Kirjoitan blogiin reissusta, joten sielta loytyy (toivottavasti) paivittaiset updatet :-)

      Olen Seattlessa taas reissun jalkeen - kaffet siis myohemmin? :-)

      Poista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

lauran viinikiireet

Kirjoitan tällä kertaa aiheesta josta en itse juuri tule puhuneeksi, en puhu siitä koska kaikkien näiden vuosien jälkeenkin muisto on yhä arka, se on arka kuin huonosti parantunut haava ja sen haavan suola on häpeä. Se on se häpeä, jota kannoin mukanani lapsuuteni, nuoruuteni ja nuoren aikuisuuteni. Häpeä jonka kanssa elin ennen kuin opin erottamaan itseni yksilönä perheestäni, sairauden ihmisestä ja kuoliaaksi vaietun hiljaisuuden kulissien takana totuudesta. Minun lapsuuteni oli totta vaikkei kukaan tiennyt mitä suljettujen ovien takana tapahtui. Miksi tänään? Miksi kaikkien näiden vuosien jälkeen? Miksi ei anna menneiden vaan olla menneitä? Siksi että tänä aamuna höräisin aamukahvini väärään kurkkuun ja sen sumpin mukana ilmeisesti pussillisen herneitä nenään lukiessani Helsingin Sanomien kolumnia jossa Laura Friman kertoo meille että hänellä on alkoholiongelma – Laura on siis alkoholisti.  Aina meille tulee tää viinikiire, sanoo lapseni – Minulla on alkoholiongelma, ja aion tehdä a

2.000

On ehkä osuvaa, tai sitten ei, että kahdestuhannes kirjoitus keskittyy suomen kieleen ja vähän suomalaisuuteenkin. Siihen kauniiseen ja rakkaaseen, kieleen jota minun omat lapseni eivät puhu. Kieleen, joka minun lasteni mielestä on lähinnä aika sekava, sillä miten kukaan voi tietää onko kuusi tulessa vai kakussa kuusi siivua. Näiden vuosien aikana olen todennut että on aiheita jotka kiinnostavat lukijaa vuosi toisensa jälkeen. Sellaisia ovat koulujärjestelmä, ihan tavallinen arki ja sitten juuri tämä, kysymys lasten kielitaidosta ja meidän kotikielestä.  Ylläoleva keskustelu käytiin meidän ystävien teinin kanssa. Nämä lapset ovat syntyneet Suomessa, molemmat vanhemmat ovat suomalaisia ja lapset ovat käyneet suomikoulua vuosia. Silti englanti on heilläkin se vahvempi kieli.  Tämä ja monia samankaltaisia keskusteluita käydään niissä perheissä, joissa lapset kasvavat kaksi, tai useampikielisessä kodissa, maassa, jossa valtakieli ei ole suomi. Mitä vanhemmaksi lapset kasvavat sitä enemmän

satunnaisia asioita

Etsiessäni tilastotietoja ihan toiseen asiaan, tuli mieleen että voisin kirjoittaa satunnaisia, enemmän tai vähemmän kiinnostavia asioita täältä Yhdysvaltain länsirannikon pohjolasta, Washingtonin osavaltiosta joka, ehkä Pearl Jamia, Nirvanaa ja Starbucksia lukuunottamatta, on kohtalaisen tuntematon maailmalla.  Aloitetaan maantiedosta ja historiasta. Washingtonin osavaltio sijaitsee Yhdysvaltain länsirannikolla ja ei ole sama asia kuin Washington, DC. Washingtonin osavaltio liittyi unioniin marraskuun 11, 1889 ja on Yhdysvaltain #42 osavaltio. Washington on myös ainoa osavaltio, joka on nimetty presidentin mukaan. Washingtonissa on viisi aktiivista tulivuorta. Niistä korkein on Mount Rainier (kuvassa) jonka huippu kurottaa 4392 metrin korkeuteen. Viimeisin tulivuorenpurkaus tapahtui 2004–2008 Mount Saint Helensin purkautuessa. Noiden vuosien aikana tulivuoresta purkautui arviolta 100 miljoonaa kuutiota laavaa. Vuorta pidetään Yhdysvaltain toiseksi vaarallisimpana tulivuorena.  Kaskadi