Siirry pääsisältöön

äitiiiii pyyhkimään


Mitä tehdä päivänä jona ei haluais tehdä yhtään mitään ja kaksi alle kolmevuotiasta kiipeilee pitkin seiniä haluten tehdä ihan mitä tahansa... oikeesti mä olisin halunnut kiivetä takaisin sänkyyn ja peiton alle odottamaan sitä hetkeä kun se lääkäri soittaa mulle ne tulokset. Olo on kuin teinitytöllä joka odottaa että se tietty poika soittaa ja sitä istuu puhelin kädessä vaikka tietää ettei se soita tai ettei se ainakaan tänään soita.

Lopulta sain potkittua itseni suihkuun ja pukemaan ja pakattua lauman autoon. Me lähdettiin tutustumaan tossa kulman takana olevaan ”terapeuttisen ratsastuksen keskukseen” – mikä on oikee sana? Little Bit on Pacific Northwestin suurin vammaisratsastukseen keskittynyt talli ja tänään juhlittiin uusien tilojen avajaisia. Ratsastuskeskuksessa työskentelee kahmalokaupalla vapaaehtoisia, ratsastuksenopettajia, vammaisratsastusohjaajia, fysioterapeutteja ja toimintaterapeutteja. Paikka palvelee laajaa kirjoa erilaisten rajoitteitten kanssa eläviä; kehitysvammaisia, liikuntavammaisia, näkö- ja kuulovammaisia, autisteja ja muita neurologisten poikkeavuuksien kanssa eläviä. Sanomattakin oin kai selvää että tulijoita olis enemmän kuin mahdollisuuksia ottaa vastaan asiakkaita ja jono tänne on pitkä (2-3-vuotta) ja M:kin on jonossa heidän palveluihin. Ihanaahan tässä on se että sinne on oikeesti meiltä alle vartin matka. Toivottavasti jonakin päivänä M pääsee ratsastelemaan vuonohevosella.








Kuunneltiin avajaispuheita – tai siis mä keskityin pitämään jannuja hiljaa sen aikaa kun puhuivat enkä kuullut mitään – ja puheitten jälkeen lähdettiin kiertämään uusia ja superhienoja tiloja ja katselemaan heppoja. Jossakin vaiheessa K tosin bongas keksitarjottimen eikä sen jälkeen enää puhunut mistään muusta kuin niistä kekseistä. Keksin syönnin jälkeen pakkasin pojat autoon ja me jatkettiin matkaa.





Ajettiin kauppakeskukseen lounaalle ja leikkimään ja ennen muuta kuluttamaan ikuisuudelta tuntuvaa päivää ja odotusta. Aina kun puhelin soi hyppäsin metrin ilmaan ja tarrasin kiinni luuriin todetakseni et se oli ”vaan” L tai joku ystävä. Mä katselin hajamieleisenä kun pojat söi ja kun pojat leikki, aika mateli ja mä odotin. Lounas...leikkipaikka...vessa...disneykauppa... Puhelin soi taas ja mä kaivan sen taskusta, näytöllä vilkkuu sairaalan vaihteen numero ja mä ryntään ulos kaupasta jättäen pojat sinne sisään ja toivon että saan vastattua puhelimeen ilman että vahingossa suljen puhelun.



”Tohtori S tässä hei, mä ajattelin että varmaan haluat nää tulokset heti kun sain ne patologilta. ” – Daa! ”Hyvältä kuule näyttää, patologi sanoi et se on epätyypillinen kysta jossa runsaasti solukkoa sisällä. Ei ole syöpäsoluja tai mitään siihen viittaavaa. Ei tartte tehdä mitään. Paljon onnea! Nähdään vuoden päästä!” Suljen luurin enkä osaa edes riemuita. Soitan L:lle, se lupaa tuoda kuohuvaa mukanaan. Laitan tekstareita ystäville ja puhun useimman kanssa. Enemmän kuin riemuissani, olen vaan hiljaa kiitollinen siitä et kuuluin siihen ryhmään joka saa ohutneulanäytteen jälkeen hyviä uutisia. Nyt mua itkettää oikeesti ja väsyttää. Kädet tärisee. Oon keskittynyt olemaan reipas ja urhea. Soitan gynegologille ja varaan ajan. Mä mietin niitä naisia jotka saa toisenlaisia uutisia ja tunnen vielä suurempaa kiitollisuutta, häpeän omaa pelkoani ja sitä pienuutta. Mua nolottaa se että niin moni ihminen on seurannut mun ei mitään Tissiin sattuu. Se on sisnisenmusta eilisestä koettelemuksesta, se paranee kyllä.

Kun M tulee koulusta se haluu heti ekaks lähteä ulos. Se haluaa esitellä pojille miten se osaa ajaa ilman appareita. Se oli eilen koulussakin kertonut opettajalle et se osaa ajaa ilman appareita, illalla se sit hyppäs pyörän selkään ja näytti meille et se tosiaan osaa.Vähän sen pitää harjoitella et oppii kääntymään, tai siis et muistaa polkea kääntyessään tai pitää riittävää vauhtia, mutta se osaa siis ajaa suoraan ja jarruttaa ja laskea jalan maahan. En jaksais lähteä pihalle, mutta mennään kuitenkin, toisen ilo on tarttuvaa ja niinpä mä juoksen sen rinnalla kujaa edestakaisin ja hurraan samalla.

Elämä jatkuu, lapset itkee ja tappelee ja leikkii hetken ja sit taas tappelee. Yhdellä on kakat ja toinen huutaa pyyhkimään. Kolmas kertoo mitä tänään tapahtui koulubussissa ja kaikki on taas just niin kuin pitääkin. Ne on autuaan tietämättömiä siitä prässistä minkä läpi meidät aikuiset on puristettu. Kiitos.

Kommentit

  1. Onnittelut hyvista uutisista!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Nina! Paljon helpompi hengittää :)

      Poista
    2. :-) Olen taalla ollut hengessa mukana, ja nain nettituttuna huolissani. Aurinkoista viikkoa sinne! Taalla lasketaan paivia Alaskasta muuttoon...... viela vahan aikaa, ja sitten alkaa The Road Trip lapi Canadan ja USA:n.

      Poista
    3. Kiitos vielä uudestaan! Mihin muutatte?

      Poista
  2. Huh, onnea hienoista uutisista! <3
    -Notte

    VastaaPoista
  3. Jesjesjes!!! Ihanaa! Aamun paras uutinen! :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos! Taitaa olla mun huomisenkin päivän paras uutinen ;)

      Poista
  4. iHaNaaa ystäväni. Mahtava uutinen. Onnea äidille! Ja onnea poikasille, ne on tänään jo 2v10kk <3

    VastaaPoista
  5. Varastan hetken nyt tähän. Oppilaat odottakoot jonkin aikaa, se tekee niille ihan hyvää. :)

    Ihana uutinen! Aivan loistavaa. Päivän paras juttu. Ja mitähän vielä... Niin ja kadehdittavan nopeaa toimintaa teidän sairaalassa.

    -Minna

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos! Ne on täällä onneksi yleensä aika nopeita. Toivottavasti luokassa ei ollut täysi kaaos :)

      Poista
  6. Sinulle on blogissani tunnustus! Ja onnittelut hyvista uutisista!

    VastaaPoista
  7. Olen tosi helpottunut ja iloinen puolestasi! Ja perheenne lasten puolesta myös.

    Epäilen, että osa blogiasi lukevista naisista muistaa nyt jonkin aikaa tehdä itselleen perusteelliset tissitarkistukset. Se on sinun Tissisi ansiota. :D

    - AS-tyttö (joka muuten oppi ajamaan ilman apupyöriä "jo" 7-vuotiaana... onnittelut M:lle hyödyllisestä taidosta!)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos AS-tyttö! Jos tästä jotakin hyvää tuli niin ehkä just se :) Opit kuitenkin ja eihän 7-vuotta ole vielä ikä eikä mikään!

      Poista
  8. Mahtavia uutisia :-).

    VastaaPoista
  9. Ihanaa kuulla hyviä uutisia ja näin pian! (Terveisin tyttö joka oppi ajamaan ilman apurattaita jo 8-vuotiaana :D)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. En ole Yksis, mutta kommentoin silti kommenttia: Jes! Sitten 7-veenä ei olekaan mahdottoman yli-ikäinen apupyöräilijä. :D Tuntui ikävältä, kun taloyhtiössä kavereiden pikkusiskotkin hallitsivat "oikean" pyöräilyn ja olivat nuorempia.

      - AS-tyttö

      Poista
    2. Ei 7-v tosiaan ole yli-ikäinen ja tuskin 8-veekään... Kiitos Veera!

      Poista
  10. Mahtavia uutisia! Onneksi ei ollut mitään. Minäkin olen täällä puolestasi jännäillyt.

    VastaaPoista
  11. Kyyneleet silmissä täällä, vaikka olen vaan anonyymi uudehko lukijasi. Ihania uutisia! Olen tosi onnellinen puolestasi!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos ja kiitos mukanaelämisestä ja niin mäkin olen - onnellinen.

      Poista
  12. Helpotus ja huokaus. Olen onnellinen sun ja perheesi puolesta.

    VastaaPoista
  13. Huh, helpotus! Pitää tosiaan muistaa olla kiitollinen tylsästä arjesta vaikka täällä se on tänään tarkoittanut p*skan pyyhkimistä vähän muualtakin kuin pyllystä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllä :) Kakka onneks lähtee vedellä ja saippualla ;) Voimia... ruskeaan arkeen.

      Poista
  14. Huooooh hienoooooo <3
    Onnea uutisesta! Olen niin iloinen puolestasi!

    Terkuin Tissivika-sisko

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

lauran viinikiireet

Kirjoitan tällä kertaa aiheesta josta en itse juuri tule puhuneeksi, en puhu siitä koska kaikkien näiden vuosien jälkeenkin muisto on yhä arka, se on arka kuin huonosti parantunut haava ja sen haavan suola on häpeä. Se on se häpeä, jota kannoin mukanani lapsuuteni, nuoruuteni ja nuoren aikuisuuteni. Häpeä jonka kanssa elin ennen kuin opin erottamaan itseni yksilönä perheestäni, sairauden ihmisestä ja kuoliaaksi vaietun hiljaisuuden kulissien takana totuudesta. Minun lapsuuteni oli totta vaikkei kukaan tiennyt mitä suljettujen ovien takana tapahtui. Miksi tänään? Miksi kaikkien näiden vuosien jälkeen? Miksi ei anna menneiden vaan olla menneitä? Siksi että tänä aamuna höräisin aamukahvini väärään kurkkuun ja sen sumpin mukana ilmeisesti pussillisen herneitä nenään lukiessani Helsingin Sanomien kolumnia jossa Laura Friman kertoo meille että hänellä on alkoholiongelma – Laura on siis alkoholisti.  Aina meille tulee tää viinikiire, sanoo lapseni – Minulla on alkoholiongelma, ja aion tehdä a

2.000

On ehkä osuvaa, tai sitten ei, että kahdestuhannes kirjoitus keskittyy suomen kieleen ja vähän suomalaisuuteenkin. Siihen kauniiseen ja rakkaaseen, kieleen jota minun omat lapseni eivät puhu. Kieleen, joka minun lasteni mielestä on lähinnä aika sekava, sillä miten kukaan voi tietää onko kuusi tulessa vai kakussa kuusi siivua. Näiden vuosien aikana olen todennut että on aiheita jotka kiinnostavat lukijaa vuosi toisensa jälkeen. Sellaisia ovat koulujärjestelmä, ihan tavallinen arki ja sitten juuri tämä, kysymys lasten kielitaidosta ja meidän kotikielestä.  Ylläoleva keskustelu käytiin meidän ystävien teinin kanssa. Nämä lapset ovat syntyneet Suomessa, molemmat vanhemmat ovat suomalaisia ja lapset ovat käyneet suomikoulua vuosia. Silti englanti on heilläkin se vahvempi kieli.  Tämä ja monia samankaltaisia keskusteluita käydään niissä perheissä, joissa lapset kasvavat kaksi, tai useampikielisessä kodissa, maassa, jossa valtakieli ei ole suomi. Mitä vanhemmaksi lapset kasvavat sitä enemmän

satunnaisia asioita

Etsiessäni tilastotietoja ihan toiseen asiaan, tuli mieleen että voisin kirjoittaa satunnaisia, enemmän tai vähemmän kiinnostavia asioita täältä Yhdysvaltain länsirannikon pohjolasta, Washingtonin osavaltiosta joka, ehkä Pearl Jamia, Nirvanaa ja Starbucksia lukuunottamatta, on kohtalaisen tuntematon maailmalla.  Aloitetaan maantiedosta ja historiasta. Washingtonin osavaltio sijaitsee Yhdysvaltain länsirannikolla ja ei ole sama asia kuin Washington, DC. Washingtonin osavaltio liittyi unioniin marraskuun 11, 1889 ja on Yhdysvaltain #42 osavaltio. Washington on myös ainoa osavaltio, joka on nimetty presidentin mukaan. Washingtonissa on viisi aktiivista tulivuorta. Niistä korkein on Mount Rainier (kuvassa) jonka huippu kurottaa 4392 metrin korkeuteen. Viimeisin tulivuorenpurkaus tapahtui 2004–2008 Mount Saint Helensin purkautuessa. Noiden vuosien aikana tulivuoresta purkautui arviolta 100 miljoonaa kuutiota laavaa. Vuorta pidetään Yhdysvaltain toiseksi vaarallisimpana tulivuorena.  Kaskadi